4

Maaliskuu 1949

 

Vuoden 1949 maaliskuun 25. päivän yönä paikalliset kommunistit yhdessä venäläisten sotilaitten kanssa tuhosivat lopullisesti tuhansien virolaisperheiden tulevaisuuden. Öiset kolkutukset nyrkeillä ulko-oville merkitsivät siihenastisen elämän loppua yli 20 000 ihmiselle, monille niistä elämän loppua kokonaan. Ovet, joita ei aukaistu riittävän nopeasti, murrettiin auki ja pelokkaat naapurit, jos ne uskalsivat katsoa oviensa välistä, komennettiin pois. Kuorma-autojen lavoilla kuljetettiin viattomat ihmiset lähimmälle rautatieasemalle, jotka olivat NKVD-n (KGB-n edelläkävijä) osastojen tiukan valvonnan alaisia. Yli 16-vuotiaat miehet irroitettiin perheistään. Vanhin karkotetuista oli 95-vuotias, nuorin 3-päiväinen. Kumpikaan heistä ei selviytynyt siitä matkasta.

Kun vuoden 1941 karkoitus koski pääasiallisesti kaupunkilaisia ja älymystöä, niin vuonna 1949 olivat uhreina maalaisperheet. Sellaisen sorron päämääränä oli pelottaa ihmisiä astumaan kolhooseihin. Vapaudensa menettivät ne, jotka oliva suhtautuneet kieleisesti ensimmäiseen yritykseen kolhoosien perustamisessa ja myöskin vauraammat, joiden elämäntyötä kommunistit ja heidän kätyrinsä himoitsivat. Karkoituksen yksi syy oli myös ns. metsänveljien (metsissä piilossaolevien aseellisten joukkojen) toimeentulon lopettaminen.

Karkoitettujen lisäksi vietiin vuonna 1941 Neuvostoliittoon noin 5500 entistä sotilasta ja yli 33 000 neuvostoarmeijaan värvättyä, jotka sijoitettiin työleireille, koska aseita niille ei uskallettu antaa. Epäinhimmillisissä olosuhteissa, jotka eivät paljon eronneet pakkotyöleireistä, niistä kuoli 13 000 pääasiallisesti nälkäkuoleman ja sairauksien tuloksena. Enimmäisenä miehitysvuonna pidätettiin Virossa 7200 ja niistä murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä 1850. Tietämättä kadonneiksi jäi 1390, jotka ilmeisesti murhattiin turvallisuusjoukkojen toimeesta. Vuosina 1944 - 1946 karkoitettiin noin 34 500 ihmistä. Vuonna 1949 kuljetettiin Venäjälle yli 20 000 virolaista. Noin 50 vuotta kestäneen miehityksen ja kansanmurhan tuloksena Viron asukasluku pieneni noin 70 000 ihmisen verran. Siihen ei ole laskettu niitä, joiden onnistui paeta ulkomaille.

      Karkoitettuja ihmisiä vuonna 1949 maaliskuussa:

          

                 perheitä      miehiä       naisia          lapsia     yhteensä
 

Viro                7471       4566            9866        6048       20 480

Latvia          14 173      11 135          19 535       11 038       41 708

Liettua          8985        8929          11 287         8440       28 656
------------------------------------------------------------------------------------               
 yhteensa   30 629         24 630     40 688     25 526       90 844

 Muistomerkki Tallinnassa Pääskylan rautatieasemalla, josta alkoi pitkä taival

Siperian kanssa tekivät tuttavuutta myös ne virolaiset sotilaat, jotka olivat uskoneet pelastuvansa pakenemalla Suomeen tai Ruotsiin. Suomi - Neuvostoliiton rauhansopimuksen mukaan Suomi oli pakoitettu palauttamaan maassaolevat Baltianmaiden sotilaat.

Sanomalehti Postimees julkaisi artikkelin 15.12.201o

Historioitsija: Lappeenrannan linnassa sijaitsi pääasiallisesti virolaisten vankileiri.

Suomessa Lappeenrannan linnassa toimi vuosina 1944-1946 siihen asti salassa pidetty leiri, johon koottiin ne sotilaat, jotka oli määrä palauttaa Neuvostoliittoon.

Yhteensä luovuttivat suomalaiset 542 ihmistä, joista suuri osa olivat Suomen armeijassa taistelleet virolaiset sotilaat. Neuvostoliitossa heitä odotti pitkä vankeus, kirjoittaa Etelä-Saimaan uutistoimisto.

"Leiri oli toimintavuosina täysin eroitettu kaupunkilaisista, huomion välttämiseksi junamatkat siihen tehtiin Pikisaaren haaratieltä Nurmen rautatieasemalle öisin", kertoo historian hämäryyteen jäänyt vankileiristä kirjan kirjoittanut Juha Pohjonen.

Linna valittiin kuljetettavien vankien kokoamispaikaksi tämän hyvän sijaintinsa vuoksi.

Liittolaisten valvontakomission vaatimuksesta haettiin karkoitettavia ihmisiä sodan loputtua yli koko Suomen. Pidätetyt ihmiset toimitettiin Lapeenrannan vanhaan keskusvankilaan, jossa he odottivat kuljetusta.

Leiri perustettiin linnaan marraskuussa vuonna 1944 ja se toimi elokuuhun vuonna 1946. Siitä voi lukea Pohjosen kirjasta Valvontakomission uhrit.

Monet virolaiset pelastuivat kuitenkin kiitos suomalaisten urheaan toimintaan, jotka auttoivat heidät pakenemaan maasta.

Vaikka kerrotaan, ettei Ruotsi luovuttanut N-liitolle maahan saapuneita sotapakolaisia, oli todellisuus kuitenkin erilainen. Siitä kertoo Saksan Ilmavoimien apujoukoissa palvellut Hans Lindemann. Kertomus on vironkielinen, mutta aion kääntää sen, kun saan luvan tekijältä.

http://www.hot.ee/lvpfoto/jutt-4.html

 

Ruotsin poliisi toimittaa luovutettavia baltianmaalaisia laivalle, joka kuljetta heidät kohti vankipolvea

Moskovan veljellinen apu viron kansalle - kuljetusvälineet Siperian matka varten

  

 *

  

Minä huudan koko kansani suusta:
maahamme on tarttunut raskas tauti,
maatamme  peittävät hirsipuut
maamme - suuri aukikaivettu yhteishauta.

Kuka antaa apua? Heti, juuri nyt!
sillä potilas on voimaton ja heikko.
Mutta kuin linnunhuuto häviää ääneni,
se haihtuu tyhjyyteen: maailma on kylmä ja pöyhkeä.

Vanhuuksen huokaus, avuttoman lapsen itku -

valuuko se hiekkaan, katoako, kuin haamukuva?
Mies, nainen vaikeroi, kuin haavoittunut hirvi -
se mahtimiehille vain pelkkä satu.

Maailman silmä on sokea, korva on kuuro
ja mahtavien lauma joko typerä, tai hullu.
Myötätuntoa on vain sillä, joka hädän murtama,
ja sydäntä vain kärsijöillä - sinulla ja minulla.
Marie Under 1943

Elämä miehityksen aikana

"Neuvostoliitto on kuin likaviemäri, jossa olemme valitettavasti pakotettuja uimaan. Tärkeä on, että pitäisimme siellä uidessamme päämme veden pinnalla, emmekä vedä likaa suuhumme, emmekä niellä sitä."
Suomen presidentti 1946 - 1956 Juho Kusti Paasikivi

Hyvin traaginen luku Neuvostoliiton historiassa on maatalouden kollektivisointi. Kommunistit särkivät koko Venäjän tähän asti joten kuten toimineen maatalouden, aloittaen pakkokollektivisoinnin vuonna 1929, joka johti 6 miljoonan ihmisen kuolemaan. Tähän valtavaan määrään kuuluivat sekä vastustajina teloitetut, että nälkäkuolemaan menehtyneet talonpojat ja heidän perheensä. Koko tämän toiminnan seurauksena oli maatalouden tuotannon katastrofaalinen väheneminen. Samassa kolhoosilaiset olivat ankaran kurin alaisia, kuten voi lukea Venäjällä perustetun Andrejevin kolhoosin peruskirjasta:
.........
2. Kaikenlainen peruskirjan rikkominen, jolla yksityista taloutta pidetään tärkeämpänä, kuin yhteiskunnallista työtä, lasketaan vakavaksi rikkomiseksi, joka heikentää kolhoosin taloutta. Kolhoosin jäseniä, jotka rikkovat peruskirjaa vastaan, rangaistaan heittämällä heidät ulos kolhoosista, palauttamatta heidän osuuttaan, sekä ottamalla heiltä oikeus käyttää heille kuuluvaa peltomaata.
3. Jokaisen työkelpoisen kolhoosin jäsenen on vuodessa työskenneltävä vähintään 80 päivää*. Kolhoosilaiset, jotka eivät ole työskennelleet 80 päivää, lasketaan poistuneeksi kolhoosista ja he menettävät kaikki kolhoosilaisen oikeudet ..." (*80 päivää työskenneltävä ilman palkkaa kolhoosin hyväksi) 

Lähde: Aikakauslehti Maanaine 1.01.1941, Kolhoos

Yksinkertaisemmin sanottuna tämä tarkoitti ihmisen tai perheen julistamista lainsuojattomaksi, sitä seuraavaa pidättämistä ja lähettämistä työleirille. 

Virossa aloitettiin kolhoosien perustaminen heti miehityksen jälkeen vuonna 1940. vaikka vastaleivottu sosiaaliministeri Neeme Ruus ilmoitti kokouksissa Vörussa ja Räpinassa 14. heinäkuuta samana vuonna: "Vastuuttomat huhujen levittäjät ovat laskeneet liikkeelle valheita, että tässä valtiossa luodaan kolhoosit. Tätä ei tapahdu, emme edes tarvitse niitä." Aivan kuin joku Moskovasta olisi kysynyt hänen mielipidettään.

Samankaltaisella naiivilla julkilausumalla  esiintyi myös  tuore maatalousministeri, joka julisti puheessaan kansalle: "Yksityisomistus jää koskemattomaksi. Olisiko olemassa ihmistä, joka voisi pelätä, että nyt, kun hallituksessa on ihmisiä, jotka ovat koko ikänsä taistelleet siitä, että maa kuuluisi niille, jotka sitä viljelevät omalla työvoimalla, että joku vie niiden ihmisten käsistä maan ja omaisuuden? Jokaisen kansalaisen rehellisesti ansaitsema yksityisomistus on koskematon. "

 
Kuten aina kommunistien osalta sanat ja teot erosivat toisistaan. Olihan uuden hallituksen edustaja Arnold Veimerkin vakuuttanut 24. kesäkuuta 1940 Koplissa pidetyssä kansankokouksessa, ettei uusi hallitus saata voimaan neuvostovaltaa. On kuitenkin mahdollista, että kommunistien kanssa epätoivoisesti samaa jalkaa käydä yrittävä Neeme Ruus, sekä muut olivat niin yksinkertaisia, että uskoivat todella sitä, mitä heidän oli käsketty puhua. Ensimmäinen virolainen kolhoosi perustettiin 22.09.1940. Kolhoosien perustaminen eteni varsin nopeasti vuosina 1949 - 1952. Tätä aikakautta edelsi Baltian suurin karkotuksen aalto, joka pakotti lopultakin ihmiset liittymään kolhooseihin. Ne, jotka olivat pelastuneet karkotuksilta ja silti pitivät parempana säilyttää vapaan tuottajan asemansa, saivat kohta harteilleen ylivoimaiset maatalousmaksut, jotka alussa olivat 40% kokonaistuotannosta, sittemmin jo ylittivät 75% rajan. Tietenkin näissä olosuhteissa oli mahdotonta jatkaa yksityisyrittäjänä.

Ensimmäiset kolhoosivuodet olivat raskaat. Talonpojilla oli vuosikymmenien kokemus viljelemisestä ja kotieläintuotannosta, mutta nyt kaikki käännettiin päälaelleen. Kolhoosien puheenjohtajiksi  puolue määräsi ihmisiä, jotka tosin saattoivat siteerata ulkoa Leninin kuolemattomia kirjoituksia, mutta tiesivät hyvin vähän tai ei lainkaan maataloudesta. Jostakin syystä totalitaarisissa valtioissa on levinnyt käsitys, että puolueeseen  kuuluminen antaa ihmiselle automaattisesti kaikki tarvittavat taidot.

Peltotyöt eivät tapahtueet ilmasto-olojen, vaan ylempää määrättyjen direktiivien pohjalta, jotka eivät ottaneet huomioon edes ns. liittotasavaltojen maantieteellisiä sijainteja. Samaan kelkkaan istutettiin sekä Viro, että Liettua, joka on huomattavasti etelämpänä. Kylvön ja sadonkorjuun oli määrä tapahtua kaikissa Baltian maissa samanaikaisesti. Koska puolueen käskyjä ei saanut sivuuttaa, niin kylvettiin usein suorastaan lumeen ja leikattiin kypsymätöntä viljaa. Samassa oli kolhooseilla maataloustuotteiden, varsinkin viljan luovutusvelvollisuus  usein jopa nimelliseen hintaan. Näistä, talonpoikien kannalta traagisista tapahtumista tehtiin silloisissa tiedotusvälineissä, erityisesti elokuvateattereissa ennen varsinaista elokuvaa esitettävissä ns. viikkokatsauksissa suorastaan koko tasavallan käsittävä juhla. Siitä, että samalla vietiin armottomasti kohooseilta usein viimeinenkin siemenvilja, ei kertonut kukaan. 

Ensimmäinen virolainen kolhoosi perustettiin 22.09.1940. Kolhoosien perustaminen eteni varsin nopeasti vuosina 1949 - 1952. Tätä aikakautta edelsi Baltian suurin karkotuksen aalto, joka pakotti lopultakin ihmiset liittymään kolhooseihin. Ne, jotka olivat pelastuneet karkotuksilta ja silti pitivät parempana säilyttää vapaan tuottajan asemansa, saivat kohta harteilleen ylivoimaiset maatalousmaksut, jotka alussa olivat 40% kokonaistuotannosta, sittemmin jo ylittivät 75% rajan. Tietenkin näissä olosuhteissa oli mahdotonta jatkaa yksityisyrittäjänä.

 Tämä pöytäkirja julistaa erään maalaisperheen kulakiksi*, joka merkitsi karkoittamista.

*Kulakit (kulak, venäjäksi nyrkki) oli Stalinin keksimä nimitys varakkaista maanviljelijöistä

Peltotyöt eivät tapahtueet ilmasto-olojen, vaan ylempää määrättyjen direktiivien pohjalta, jotka eivät ottaneet huomioon edes ns. liittotasavaltojen maantieteellisiä sijainteja. Samaan kelkkaan istutettiin sekä Viro, että Liettua, joka on huomattavasti etelämpänä. Kylvön ja sadonkorjuun oli määrä tapahtua kaikissa Baltian maissa samanaikaisesti. Koska puolueen käskyjä ei saanut sivuuttaa, niin kylvettiin usein suorastaan lumeen ja leikattiin kypsymätöntä viljaa. Samassa oli kolhooseilla maataloustuotteiden, varsinkin viljan luovutusvelvollisuus  usein jopa nimelliseen hintaan. Näistä, talonpoikien kannalta traagisista tapahtumista tehtiin silloisissa tiedotusvälineissä, erityisesti elokuvateattereissa ennen varsinaista elokuvaa esitettävissä ns. viikkokatsauksissa suorastaan koko tasavallan käsittävä juhla. Siitä, että samalla vietiin armottomasti kohooseilta usein viimeinenkin siemenvilja, ei kertonut kukaan. 

  Kolhoosilaiset viemässä valtiolle viljaa. Maksettiinko edes kuvassa esiintyjille siitä  esityksestä? 

Erityisesti traagiseksi kehittyi vuosi 1953, jolloin lehmiä pidettiin navetoissa jalkeilla kattoon ripustettujen köysien avulla, koska niille ei ollut antaa mitään rehua. Viimeisenä oljenkortena lähetettiin koululaisia metsään keräämään männynoksia. Muistan hyvin otsikon ja kuvan sanomalehdessä: "Oppilaat keräämässä vitamiinipitoista vihantarehua." Ainoat, jotka suhtautuivat realistisesti koko touhuun, olivat lehmät, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät syömästä sitä "vitamiinipitoista rehua".

Ensimmäisinä vuosina kolhoosilaiset eivät saaneet mitään rahapalkkaa, vaan vain muutaman kourallisen viljaa yhdestä työpäivästä. Maalaisia auttoi kiperästä tilanteesta viron kansan tarmo ja sallittu 0,6 hehtaaria henkilökohtaista peltomaata. Myöhemmin, kun yläportaassa lopultakin ymmärrettiin, että maataloutta johtamaan sopivat kuitenkin vain maanviljelijät, tilanne muuttui helpommaksi. Asiantuntevalla johtamisella saavuttivat monet Viron kolhoosit erinomaisia tuloksia ja useat niistä jopa rikastuivat. Tätä tulosta ei voida missään tapauksessa kirjoittaa kommunistipuolueen leventelevän sananvaahdon tilille.

Media kajasti maatalouden pakkolunastusta kuten aina. Sanomalehti Rahva Hääl (Kansan ääni)  julkaisi "liikuttavan" artikkelin, jossa sanottiin muun muassa: "Kun meidän maaseudullamme alkoi kollektivisointi, venäjän työväenluokka antoi kymmeniä tuhansia työväenluokan parhaita edustajia, jotka auttoivat meidän kylissämme luomaan uutta, onnellista elämää."

Itse asiassa venäläisen työväenluokan kymmenettuhannet parhaat edustajat jäivät melko rauhallisesti asumaan kaupunkeihin, koska niillä ei ollut minkäänlaista halua rasittaa itseään peltotöillä. Poikkeuksena olivat vain tapahtumat, jos kaikkeanäkevä ja -tietävä puolue lähetti jonkun "parhaan edustajan" johonkin kolhoosin puheenjohtajaksi tai puolueen organisaattoriksi, jossa he varsin lyhyessä ajassa sivistymättömyydellään saivat aikaan melko suurta vahinkoa. 

Lue kolhooseista tästä

Elämä punatähden varjossa

Miten me pärjäsimme Neuvostovallan alaisina? Meille ei ollut jäänyt vaihtoehtoja. Meidän oli sopeuduttuva ja jatkettava jokapäivästä elämää. Eihän se muuten olisi ollut mahdollista. Absoluuttisen enemmistön kansasta muodosti ns. hiljainen enemmistö, joka teki työtään, täytti viranomaisten käskyjä, pysyi mahdollisuuksien mukaan loitolla politiikkasta ja halusi vain pysyä hengissä. Eikä heitä voi moittia siitä. Aktiivisten ja salaisten vapaustaistelujen aika oli ohi, sillä kaikki tiesivät, että minkälaista ulkopuolista apua, eikä edes ymmärrystä ollut odotettavissa. Ymmärsimme, että länsivaltiot olivat rauhallisella omatunnolla myyneet Viron kommunisteille. Tämä tuli erityisen selväksi, kun vuoden 1956 Hungarian kansannousu hukutettiin vereen Moskovan toimeesta, ilman että yksikään länsivaltio olisi nostanut ääntä kansan vapaustaistelun tukemiseksi.

Koko neuvostojärjestelmä perustui salailulla, epäilyllä ja vainoamisella. Neuvostoihminen ei voinut tuntea itsensä missään, eikä koskaan turvallisena. Me emme voineet puhua sitä, mitä ajattelimme, vaan sitä, mitä meidän odotettiin puhuvan. Myöhemmin N-liitossa vierailivat ulkomaalaiset huomasivat ensimmäisena asiana, että meidän ihmiset eivät ole avoimia, iloisia eivätkä valmiit keskustelemaan. Tämä on ilmeisesti vuosien mittaan kehittynyt itsesuojelumekanismi. Eivät olleet harvinaisia nämäkin tapahtumat, kun täysin viattomasta keskustelusta jonkun ulkomaalaisen kanssa paikallisen ihmisen tie päättyi vankileirillä. Syytteenä oli aina vakoilu.

Kommunistisen terrorin ja sorron tarkoituksena oli tukahduttaa, ahdistaa ja/tai tuhota kansan aktiivinen ydinryhmä. Samalla olivat väkivallan teot välineenä, jolla koko kansa pakotettiin tajutulla tai  alitajunnallisella pelolla antamaan periksi, vaikenemaan tai mukautumaan. Pelon ja ahdistuksen tuottaminen olivat sekä ihmisvastaisten toimenpiteiden tarkoituksena, että seurauksena. Jatkuva väkivalta aiheutti viron yhteiskunnalle vakavan trauman. Menneisyyttä yritettiin kansan yhteisestä muistista poistaa lakkaamattomalla terroristisella aivopesulla, joka tarkoitti pakotettua ja väkivaltaista henkilökohtaisten asenteiden, uskomusten ja näkemysten johdonmukaista uudistamista. Aivopesulle altistetun ihmisen tunne-elämän oli muututtava neuvostoihmisen, eli siis uuden ihmisrodun: homo soveticuksen kaltaiseksi, jolla ei saanut olla ei kansallisia eikä uskonnollisia ihanteita; syytteet liiallisessa kansallisuudesta tai uskovaisuudesta saattoivat puolestaan tuoda mukanaan sorron.

Elämän täytyi jatkua kaikesta huolimatta. Ne, jotka olivat sopeutumiskykyisempiä, selvisivät tietenkin paremmin. Niillä, jotka eivät halunneet tahria itseään punaisella loalla, oli vaikeampi sopeutua, mutta lopulta se onnistui heiltäkin. Tietysti joitakin myönnytyksiä oli tehtävä. Koulussa täytyi opiskella kommunistien kirjoittamaa historiaa. Jatkuvasti täytyi kuunnella neuvostovallan ylistämistä, tuomatta julki eleelläkään, mitä mieltä siitä oli, täytyi vain oppia nyökkäämään oikealla hetkellä oikeassa paikassa ja salaamaan oma mielipiteensä. 

Oppikirjoista katosi kaikki, mikä viittasi muihin kuin venäläisten tai neuvostoliiton saavutuksiin. Kävi ilmi, että radion keksi venäläinen Popov, eikä suinkaan Marconi.  Sähkölampun keksijäksi osoittautuikin yllättäen Edisonin sijasta joku Jablotshkov. Laskettiin jopa leikkiä, että höyrykoneen keksi ensimmäisen venäläisen veturinkuljettajan poika Ivan Polzunov. Leikkiäkö? Ei! Oppikirjat unohtivat kokonaan James Wattin osuuden siinä asiassa. Myös Venäjällä vaikkapa lyhytaikaisesti työskennelleet merkittävät tietemiehet muuttuivat hetkessä Venäjän kansalaisiksi. Jopa kommunistien taholta tuomittavien tsaarien, erityisesti Pietari I teot, jos ne kohdistuivat muita kansallisuuksia vastaan, katsottiin täysin oikeutetuiksi.    

Vapaan taiden ja kirjallisuuden käsite jäi historiaan. Tämän sijaan miehitettyjen valtioiden taitelijat loivat teoksia, jotka sopivat hyvin propagandajulisteisiin, mutteivät taiteeseen. 

 

 Ylläoleva kuva on osa Estonia teatterin varsin taidokkaasta kattomaalauksesta, joka osoittaa hyvinkin selvästi, kenelle kuuluu valta Virossa

Samanlainen suunta esiintyi tietenkin myös kirjallisuudessa. Tietysti löytyi läpeensä punaisia kirjailijoita, jotka uskollisen alamaisina kehuivat punavaltaa ja väärensivät historaa Moskovan haluamalla tavalla.

Entä tuliko meistä kommunisteja, kuten ulkomailla usein luultiin tapahtuneen?  Ei tietenkään! Tämä on yhtä väärä käsitys, kuten se, että Neitsytsaarilla elävät vain neitsyet. Baltian kansojen yleistä mielipidettä Moskovan ei onnistunut taivuttaa. Saattaa olla, että me muutimme jonkin verran maailmankatsomustamme, mutta siitä huolimatta me jäimme virolaisiksi, latvialaisiksi ja liettualaisiksi.  

 Pahuuden tyyssija - Lubjanka eli KGB-n päämaja Moskovassa. "Ken tästä käy, saa kaikki toiveet jättää!"

Viron ehkä pelatuin talo.

Sisäministeriö Pagari-kadulla Tallinnassa, jonka kellareissa kuulusteltiin, kidutettiin ja murhattiin viattomia ihmisiä, joiden ainoa syy oli, että he olivat eri mieltä. Huomatkaa umpeen muuratut kellari-ikkunat.

*   *   *

Meidän perheemme pelastui juuri ja juuri varsinaisesta kommunistien järjestämästä noitavainosta. Mutta kuten lapsuudestani kertovassa tarinassa kirjoitin, äitini oli pakannut laukut yöllistä lähtöä varten. Pelkoon oli syytäkin, koska isä menetti työnsä Rakveren maakuntahallituksessa ja hänet heitettiin ulos arkkitehtien liitosta syynä kansalaismielisyys. Kaksi perhettä vietiin meidänkin talostamme, mutta kohtalo oli meille suopea. Kuitenkin jouduimme lähtemään kodistamme ja koko kaupungista.

Ennen neuvostomiehitystä elimme hyvin. Isäni tulot arkkitehtina olivat riittäviä ja tämän lisäksi hänellä oli myös yksityisiä töitä, joista maksettiin hyvin. Meillä oli aikomus vaihtaa isompaan asuntoon ja ostaa auto. Perheeseemme oli suunniteltu ainakin yksi lapsi lisää. Mutta kaikki meni toisin. Meistä tuli väliaikaisia sotapakolaisia. Myöhemmin meidän oli lähdettävä kotikaupungistamme lopullisesti, sillä muuten meitä olisi odottanut Siperia äärettömine lakeuksineen, jonne olisi helposti saatu mahtumaan monta  Viroa paljon suurempaa valtiota. Isä ei pystynyt enää takaamaan perheelleen entisenlaista toimeentuloa. Monta vuotta meidän oli asuttava tätini luona yhdessä ainoassa huoneessa. Emme olleet köyhiä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta minkäänlaisesta rikkaudesta ei myöskään voinut puhua. 

Vaikka meidän perheemme pelastui, sitä enemmän lähisukulaiseni saivat tuntea Stalinin armotonta kättä. Ensimmäisenä uhrina oli setäni Teodor  ja hänen perheensä. Setä Teodor opiskeli Riikan teknillisessä korkeakoulussa ja hänestä tuli yksi vähäisistä sähköinsinööreistä Venäjällä. Emme tiedä paljonkaan hänen elämästään. Venäjällä ollessaan hän meni naimisiin virolaisen naisen kanssa ja heille syntyi vuonna 1933 tytär Volta. Koska Teodor oli ulkomaalta lähtöisin oleva älymystön edustaja, vaikka olikin siirtynyt Venäjälle ja hänellä oli Venäjän kansallisuus, hän oli silmätikkuna Kaikkien Kansojen Suurelle Ystävälle - Jossif Stalinille.

 

Vuonna 1938 Teodor teloitettiin yhdessä monien kohtalontovereiden kanssa ilman minkäänlaista oikeuden määräystä. Stalin oikeudenmukaisuudessaan ei tehnyt eroa ulkomaalaisten eikä venäläisten välillä. Kaikki saivat saman kohtalon. Teodorin puoliso kuoli ilmeisesti vankileirillä ja heidän pieni tyttärensä kasvoi lastenkodissa. Täysin venäläistyneenä sekä kieleltään, että ajattelutavaltaan. Olen usein keskustellut hänen kanssaan, mutta en ole koskaan pystynyt saamaan häntä vakuuttuneeksi tosiasioista. Hänen mielestään Venäjä on aina ollut oikeassa. En ole uskaltanut kysyä, pitääkö hän oikeutettuna myös vanhempiensa tappamista. Miten helposti ihminen voikaan unohtaa juurensa! 

Toinen setäni, Aleksander  valitsi ammattisotilaan uran. Ennen Viron miehitystä hänelle oli omistettu majurin arvon ja hän työskenteli Narvassa tykkiosaston päämajassa. Valtiomme miehityksen jälkeen kaikki virolaiset upseerit liitettiin automaattisesti (ja silmänlumeeksi) Neuvostoarmeijan vahvuuteen. Aleksander palveli edelleen päämajan korkeampana upseerina tykkiosastossa Venäjällä. Todellisuudessa kaikki tämä oli vain pelkkä farssi, jonka päämääränä oli miehitettyjen valtioiden upseerikunnan tuhoaminen. Uudelleenkoulutuksen tekosyyn varjossa kaikki korkeammat upseerit Virosta, Latviasta ja Liettuasta komennettiin Virossa Venäjän rajalla sijaitsevan Petserin kaupunkiin, jossa heille selvisi asian todellinen olemus. Heidät riisuttiin aseista ja hyvin alentavalla tavalla arvomerkeistä ja muista upseerin tunnuksista. Heidät pakotettiin tuntikausiksi seisomaan polvillaan lattialla venäläisten sotilaitten osoittaen heitä aseilla, loukaten heitä ja pilaillen heidän kustannuksellaan. Lopulta heidät kaikki lähetettiin Venäjälle Norilskin vankileirille. Aleksanderin vaimo ja pieni 2-vuotias poika Taimo pääsivät aivan kuin ihmeen kaupalla karkotuksesta. Vuonna 1947 Aleksander kuoli Norilskissa Norillagr-nimisellä pakkotyöleirillä. Samassa, missä sadat Baltiasta peräisin olevat upseeritkin. Totta, 10 vuotta myöhemmin käytiin läpi teloitettujen virolaisten upseerien tapahtumat ja heidät "vapautettiin syytöksistä". Todella "inhimillinen"  ele vapauttaa syytöksistä syyttömät ihmiset.

Sotatuomioistuimen todiste, jolla setäni rehabilitoitiin

Tätini Maria oli naimisissa  Ranskassa työskennelleen Viron Tasavallan attasean ja myöhemmin Viron Pankin johtokuntaan kuuluvan Viktor Poomin kanssa. Jotta täti välttyisi saamasta puolisonsa kohtaloa, mikä oli jo etukäteen varma, he erosivat juuri ennen miehityksen alkua. Tämä ratkaiseva askel pelasti tädin kokemasta koko sitä kauhua. Tavallisesti vaimoja odotti sama kohtalo miehensä kanssa,

huolimatta siitä, olivatko he edelleen naimisissa vai eronneet. Tädin miehen kohtalo on tähän asti tuntematon. Todennäköisesti hänkin lepää jossakin nimettömässä haudassa Venäjällä.

Äitini serkun puoliso omisti 4 pientä verstasta, joissa työskenteli yhteensä noin 30 ihmistä. Siitä syystä hänet julistettiin kansanviholliseksi ja niin koko perhe karkotettiin Venäjälle. Vaimo lähetettiin Kirovin alueelle määräämättömäksi ajaksi. Määräämätön aika tarkoitti tavallisesti koko elinikää. Tietenkin perheen pään kohtalon jakoi koko perhe vauvoja myöten. Poikkeuksia ei tehty edes vakavasti sairaiden osalta. Miehet 18 ikävuodesta alkaen lähetettiin kaikki poikkeuksetta pakkotyöleireille.

*   *   *

Mitä muuta repressiivisten toimenpiteiden ohella venäläisten valloittajien tulo toi mukanaan? Ensinnäkin ruokatavarat hävisivät kaupoista. Ensisijaisesti ne, joita suuri ja mahtava Neuvostoliitto itse ei tuottanut, kuten sokeri ja kahvi. Ihmisille jaettiin ruokakortteja, mutta tämä ei aina takanut ruokatavaran olemassaolon kaupoissa. Onnettomia ihmisiä, jotka sattuivat kadottamaan ruokakorttinsa, tai joilta ne varastettiin! Saman kuukauden aikana niitä ei enää uudistettu. Jonottaminen kauppojen edessä kesti usein tuntikausia. Ruokakortit hävisivät vasta vuonna 1947, mikä ei luonnollisesti vähentänyt jonoja, mutta antoi ihmisille mahdollisuuden ostaa enemmän ruokaa.

 Ruokakortteja vuodelta 1946

Toiseksi epämiellyttäväksi tapahtumaksi oli venäläisten miehittäjien ja heidän perheidensä saapuminen Viroon. Tämä loi varsin jännittyneen ilmapiirin ihmisten keskuudessa. Saapujia oli ennen tuloaan riittävästi aivopesty panemalla heidät uskomaan, että he tulevat asumaan fasistien ja heidän kätyriensä ympäröimänä. Se, että Viron kansa oli kärsinyt myös Saksan miehityksen aikana, ei merkinnyt yhtään mitään. Venäläisille uskoteltiin Moskovan taholta, että he olivat sivistyneempiä, viisaampia ja yleensäkin joka tapauksessa älykkäämpää väkeä. Se annettiin paikallisten asukkaiden ymmärtää aivan yksiselitteisesti. Totta, pian saapumisensa jälkeen venäläiset huomasivat yllätyksekseen, että virolaiset osasivat yleisesti lukea sekä jopa kirjoittaakin ja että paikallisten sivistystaso ylitti "kulttuurintuojien" oman huomattavasti. Mutta on kaksi eri asiaa - nähdä ja ymmärtää. Avarakatseisimmat, joita sellaisiakin venäläisten joukosta löytyi, käsittivät jonkun ajan kuluttua, että kaikki se, mitä he olivat saaneet Venäjältä matkaeväiksi, ei ollutkaan aivan totta. Mutta suurin osa heistä ei vaivautunut koskaan analysoimaan tosiasioita näin peripohjin ja uskoivat (sekä uskovat edelleenkin), että Viron kansa on ala-arvoinen heihin verrattuna. 

Paikalliset asukkaat puolestaan katsoivat tulokkaita, kuin jotakin alkuasukaskansaa. Tietyssä mielessä he olivatkin sitä. Oikein pian levisi virolaisten keskuudessa ilmaisu, jolla luonnehdittiin venäläisiä: "Kun liikkuu, niin huutaa, kun seisoo, niin haisee". 

Vaikka puheissaan toivat julki olevansa venäjän kansallisen kulttuurin edustajia ja tämän julistajia, niin heiltä itseltään puuttui siitä paljon. Vain muutamat olivat olleet eurooppalaisen elämäntyylin kanssa kosketuksissa. Suurin osa heistä ei ollut koskaan nähnyt vesivessoja. Usein he käyttivät sitä peseytymiseen. Tämä ei ollut mikään vitsi, vaan totta. Tiedän tapauksen, jolloin asunnossa vuokralla oleva venäläinen upseeripariskunta kysyi asunnonomistajalta, miten on mahdollista peseytyä, kun vesi pöntöstä poistuu hetkessä. He olivat yrittäneet jopa estää niin tapahtumasta tukkimalla pöntön reiän pyyheliinalla. Toisen koomisen tapauksen aiheuttivat korkeampien upseerien vaimot, jotka olivat ostaneet kaupasta pitsein koristetut yöpaidat ja ilmestyneet julkiseen tilaisuuteen niihin pukeutuneena. He tietenkin luulivat, että kyseessä ovat erittäin muodikkaat juhlaleningit. Paikalliset virolaiset olivat liian kohteliaita nauraakseen ääneen, vaikka syytä olisi ollut.

Viron tasavallassa oli käytössä viron kruunu. Sitä ei muutettu heti alussa. Ero oli vain siinä, että aikaisemmin Venäjä vaihtoi viron kruunuja vain dollareihin, niin miehityksen jälkeen ja jo ennen liittymistä N-liittoon muuttui vaihtovaluutaksi venäjän rupla. Mutta ei sen todellisen arvon mukaan, vaan yli 10 kertaa kalliimpana. Näin ollen 1 viron kruunu maksoi  75 venäjän kopeekkaa, vaikka todellisen kurssin mukaan olisi ollut 1 kruunu = 10 ruplaa, ollen näin 13 kertaa kalliimpi, kuin todellisuudessa. Luonnollisesti sellainen kurssi mahdollisti Virossa asuville venäläisille hyvin ylellisen toimeentulon.

Miehittäjien ei annettu ensimmäisellä kerralla viipyä Virossa pitkään. Mutta jo siinäkin lyhyessä ajassa he pystyivät käyttäytymisellään, erityisesti puhtaudesta täydellisen välinpitämättöminä aiheuttamaan paikallisissa outoja tunteita. Tuli hyvin selväksi, että he suhtautuivat täysin halveksivasti kaikkeen, mikä muuttaisi elinympäristöä vähänkin kauniimmaksi. Pikemminkin päinvastoin. Siivoamaan ei juuri vaivauduttu. Kaikki elintoimintojen "ylijäämä" jätettiin sinne, missä satuttiin olemaan.  Varsin usein he  tärvelivät käyttöönsä  luovutetut   tilat perusteellisesti, jonka jälkeen he rupesivat vaatimaan uusia asuntoja. Olen jo kertonut, miten itäiset naapurimme käyttivät vessoja. Myöhemmin, kun heille lopultakin selvisi tämän pikkutilan todellinen tarkoitus, he myös alkoivat käyttää sitä, mutta varsin omituisella tavalla. Koska Venäjällä ovat käytössä pääasiallisesti ns. turkkilaiset vessanpöntöt, niin saapujat eivät osanneet käyttää heille outoja eurooppalaisia pönttöjä. 

  

Ns. turkkilainen vessanpönttö. Varokaa ottamasta paperia ämpäristä, sillä tämä on käytettyä paperia varten!

He yksinkertaisesti kiipesivät jaloilleen pöntön päälle ja siellä kyykkien yrittivät pärjätä niin hyvin kuin suinkin. Varmasti jotkut niistä kiroilivat pönttöjen kapeita reunoja, jotka tekivät niillä tasapainoilemisen varsin vaikeaksi ja jopa vaaralliseksi. Myöhemmin, jo töissä käydessäni, satuin kerran käymään työasioissa Tallinnassa, Ahtri-kadulla sijainneella sotatarvikkeita valmistavassaa salaisessa tehtaassa. Sielläoleva WC olisi ollut ikuistamisen arvoinen tuleville ikäpolville. Valitettavasti minulla ei ollut mukana kameraa, eikä sitä olisi edes sallittu kuljettaa mukana. Varsin siistissä, kaakeloidussa huoneessa oli rivissä noin 5-6 täysin modernia (silloisen mittapuun mukaan) vessanpönttöä, joita ympäröi höyläämättömistä laudoista rakennettu jonkinlainen kehikko, jonne vei kaksi porrasaskelmaa. Kekseliästä! Mutta syynä saattoi olla, että pönttöjen kapeiden ja liukkaiden reunojen vuoksi tapahtui useita "työtapaturmia". Muuten, samoin käyttää vessaa eräs slaavilainen työkaverini vielä nykyäänkin, eikä hän ole lainkaan ainoa.

 "Turvallinen" WC Venäjällä

 Jonkun sivistyneemman alkuasukkaan laatima käyttöhje pikkukamarin ovella. Teksti sanoo: "Ei niin ... vaan niin. Kiitos."

Valitettavasti muut valloittajien aiheuttamat tapahtumat eivät olleet läheskään yhtä koomisia. Stalinin järjestelmä, joka ei säälinyt edes venäjän omaa kansaa, pystyi varsin lyhyessä ajassa tuhoamaan kaiken, mitä Viron Tasavalta 20 itsenäisyysvuoden aikana oli saanut aikaan. Tuhottiin maatalous ja teollisuus. Stalinilainen ideologia ei tuntenut sanaa - kansallinen. Oli olemassa vain yksi kansallisuus - venäjän kansallisuus. Venäläinen shovinismi ei tuntenut valtioita - oli vain yksi, suuri ja jakamaton Venäjä. Tsaarien aikakautena Venäjää nimitettiin kansojen vankilaksi. Stalinin julmuus veti vertoja minkälaiseen tsaariin tahansa.

Ensimmäinen miehitys jäi suhteellisen lyhyeksi, mutta aiheutti Viron kansallisten varojen merkittävän tuhon. Monien laitosten sisustus kuljetettiin miehityksen alkuvaiheessa Venäjälle. Kun maapinta punaisten voimamiesten jalkojen alla kävi kuumaksi, he yrittivät vielä viime hetkellä tuhota niin paljon, kuin mahdollista. Paikallisten ihmisten rohkeuden ansiosta jäi pahin tapahtumatta, vaikka taloudellinen häviö oli suuri. Samoin käyttäytyivät myös saksalaiset valloittajat Virossa muutama vuosi  myöhemmin.

Postimees 01.10.1941. 

Artikkeli, jossa kerrotaan kommunistien aiheuttamista vahingoista Viron teollisuudelle

 

Sellaisena jättivät Tallinnan taaksepäin pakenevat kommunistit vuonna 1941

Heti ensimmäisen miehityksen jälkeen vuonna 1940 joulujen vietto kiellettiin. Jouluista tuli arkipäiviä ja jopa sanan "joulu" käyttö oli, jos ei suoranaisesti kielletty, niin ainakin halveksittu. Vastedes kuusella ei saanut olla mitään muuta merkitystä, kuin vain tietoisuus uudenvuoden saapumisesta. Vaikka joulupyhien viettäminen ei ollut lailla kielletty, kuten ei uskontokaan, kumpaankaan ei katsottu suopein silmin. Toisen maailmansodan ja seuraavan miehityksen jälkeen vuonna 1945 ideologinen paine Neuvosto Virossa kasvoi. Sortoa peläten monet perheet välttivät juhlimasta joulua tai juhlivat salaa suljettujen verhojen takana. Opettajien oli varmistettava, etteivät oppilaat jää pois kouluista joulun aikana ja käy kirkossa sen sijaan. Opettajat ja aktiivisemmat kommunistiset nuoret joutuivat jouluiltana partioimaan kirkkojen edustalla ja merkitsemään muistiin kaikki koululaiset, jotka yrittivät salaa livahtaa kirkkoon. Myös papit kärsivät sorrosta. Ateistista propagandaa tehostettiin kouluissa. Oli kiellettyä myydä kuusia, kynttilöitä ja muuta joulun viettoon kuuluvaa tavaraa ennen joulua ja pyhien aikana. Joulukortteja, koristeita ja kynttilöitä kaupoista ei löytynyt. Niitä valmistettiin kotona käsityönä, tai kopiotiin vanhoja joulukortteja, tietenkin musta-valkoisina. Mutta nekin olivat parempia, kuin kaikenlaiset raketteja, lentokoneita, punatähtiä ja muuta sellaista kommunistista rihkamaa esittävät uuden vuoden kortit.

 Tyypillisiä venäläisiä uuden vuoden kortteja 

Vasta verisen diktaattorin J. Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953, pelko väheni. Ihmiset rupesivat aluksi hiljaa, myöhemmin avoimesti keskustelemaan jouluista ja viettämään sitä. Virallisesti joulua ei ollut kuitenkaan olemassa koko miehityksen aikana. Samassa on kummallista, että venäläiset itse juhlivat jouluja varsin paljon. Nimittäin omia, ortodoksisia jouluja, joita vietettiin vanhan kalenterin mukaan kaksi viikkoa myöhemmin.

Joulujen viettoa yritettiin kieltää myöhemminkin. Tämä tapahtui paikallisten Moskovan hännysteijöiden toimesta. Hyvänä esimerkkinä oli minun työpaikkani johtaja, joka vielä näinkin myöhään, kuin vuonna 1987 uhkasi ankarilla rangaistuksilla jokaista, jonka työpaikasta hän löytäisi vaikkapa yhden kuusenneulasen. Seuraavana vuonna hän toivotti makeasti hymyillen jokaiselle hyvää joulua. Tuuliviirit kääntävät aina nenänsä tuulen suuntaan.

*   *   *

Virolaisten elinmahdollisuudet huononivat huomattavasti. Karkoitettujen, tai siitä pelastuneiden kaupunkilaisten isommat asunnot kansallistettiin, jättäen omistajalle vain yhden huoneen. Muihin majoitettiin uusia asukkaita ja perheitä. Tämä tilanne oli varsin tavallista Venäjällä. Niin syntyivat Virossakin ns. yhteisasunnot isommissa kaupungeissa, pääasiallisesti tietenkin Tallinnassa. Asontojen ulko-ovien viereen ilmestyivät kyltit: Lepp - 1 soitto, Tamm - 2 soittoa, Kask - 3 soittoa riippuen siitä, montako perhettä kyseisessä asunnossa asui. 

 Venäjän suurkaupungeissa tämä oli tavallista

Keittiö, WC ja kylpyhuone olivat tietenkin yhteiskäytössa, joka aiheutti usein sanaharkkaa, sillä käsitys puhtaudesta oli joka ihmisellä erilainen. Erittäin teräväksi muuttui tilanne silloin, jos Kasen, tai Lepän sijasta asunnossa asusti jonkun Ivanovin, tai Sidorovin perhe. Juuri nämä toverit käsittivät, että yhdessä heille kuuluvan huoneen kanssa kaikki muukin tavara kuului heille. Venäjäisten puhtaudenrakkaudesta olen jo kirjoittanut. 

 Niinsanottujen yhteisasuntojen idylli

Aluksi aiheutti sellainen laki elintijojen jakaajille varsin suuria vaikeuksia. Uusi määräys määräsi yhdelle asukkaalle 9 neliömetriä elintilaa. Niin pieniä huoneita oli Tallinnassa hyvin vähän. Pulma ratkaistiin sillä, että 9 neliömetriä ylittävästä tilasta vaadittiin monikertaista vuokraa.

 

*   *   *

Kaiken muun lisäksi miehitysvallan läsnäolon piti näkyä myös katujen ja aukioitten nimissä. Ei ole varmaa, johdettiinko sitä toimintaa Moskovasta vai oliko aloitteen tekijänä paikallinen "työväen" valtaa. Kaduille annetut uudet nimet muodostuivat virolaisille heti vastenmielisiksi. Ennen kaikkea hävisivät tietenkin kaikki Viron tasavallan valtionmiesten mukaan nimetyt katujen nimet. Ilmeisesti tajuttiin, että sana "vapaus" merkitsi virolaisille miehitystä edeltäneen ajan vapautta.  Nimensä menetti Vapauden aukio (Vabaduse väljak) Tallinnassa. Sen nimi korvattiin Voiton aukiolla. Vapauden puistotie muuttui onneksi vain lyhyeksi ajaksi Kesäkuun 21. puistotieksi, muistutuksena neuvostoliittolaisesta vallankaappauksesta kesäkuussa vuonna 1940. Tietenkin oli tärkeä ikuistaa johtavien kommunistien nimet myös katukuvaan. Niin syntyivät Leninin puistotie, Stalinin aukio (ent. Viru aukio, Stalingradin aukio (Tornien aukio), Kalininin katu (Kopli) ja paljon muita. Koko joukko venäläisiä kirjailijoita lainasi Tallinnan kaduille omat kuolemattomat nimensä, kyseenalaisista sotasankareista Nikonovista ja Matrossovista puhumattakaan. Onneksi Tallinnan nimi pysyi muuttumatta, vaikka monien muiden kaupunkien nimet Neuvostoliitossa muutettiin. Yksi typerämpiä ja samalla käsittämättömämpiä oli tähänastisen Auringon puistotien (Päikese puiestee) nimittäminen Valonheittimen puistotieksi. Vihasivatko ryssät aurinkoakin, joka oli loistanut vapaan Viron Tasavallan yllä? Tällainen toiminta jatkui vielä niinkin myöhään, kuin vuoteen 1967, jolloin Söle katu (Solki-katu) joutui luovuttamaan nimensä saaden tilalle kuolemattoman kommunismiteoreetikon Karl Marxin nimen. Vastaavaa tapahtui myös muissa Viron kaupungeissa. Kaupungeista menetti nimensä Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare, joka sai nimekseen sieltä peräisin olevan kommunistin ja murhamiehen Viktor Kingissepan mukaan Kingissepa. Saksan miehitys toimi huomattavasti maltillisemmin, vaikka täysin ilman saksalaista vaikutusta emme jääneet silloinkaan. Olivathan heilläkin omat "isokenkäiset", jotka tarvitsivat ikuistamista. Narvan maantiellä Tallinnassa oli koko Saksan miehityksen aikana "kunnia" olla Adolf-Hitler-Strasse 

*   *   *

Hävittääkseen kansan muistista vasta hiljattain saavutettuun itsenäisyyteen johtavat tapahtumat, neuvostovalta alkoi järjestelmällisesti tuhota kaikki vuosina 1918 - 1920 olleen Vapaussodan kunniaksi pystytetyt muistomerkit. Kaikki patsaat, kuten myös Vapaussodan sankarien haudoilla olevat hautamuistomerkit poistettiin. Erittäin ironista tässä on, että koko tämä edesottamus olisi muka tapahtunut "lainkuuliaisten" kansalaisten aloitteesta. Niin tapahtui esimerkiksi Tartossa, jossa paikallisessa sanomalehdessä julkaistiin nuorten työläisten allekirjoittama artikkeli, jossa he vaativat kaatuneiden sankarien muistoksi pystytetyn Kalevinpojan patsaan poistamista  

 Entisöity Kalevinpojan patsas katsoo edelleen uhkaavasti itään, josta valloittajat aikoinaan saapuivat  

Monia traagisia tapahtumia liittyi siihen aikakauteen. Ihmiset, varsinkin nuoret yrittivät kaikin keinoin estää valloittajia ja heidän virolaisia kätyreitään saattamasta aikaan tätä inhottavaa rikosta. Kun muistomerkkien räjäyttämistä ei pystytty estämään, niin moni valloittajien kunniaksi kasattu patsas lensi nuorten toimesta taivaan tuuliin. Sitä kuitenkin oman sekä omaistensa vapauden riskirajoilla. Monet niistä rohkeista, jotka eivät suostuneet hiljaisina katselemaan kommunistien ilkivaltaa, lähetettiin vankileireille.

Noin 170 Vapaussodan kunniaksi pystytettyä muistomerkkiä, joista monet olivat tunnettujen kuvanveistäjien luomia, tuhottiin kommunistien toimesta välittömästi Viron miehityksen jälkeen 1940. Saksan miehityksen aikana suurin osa niistä pystytettiin uudelleen siihenaikaisten mahdollisuuksien mukaan. Valitettavasti historia toistui ja venäläisten valloittajien palattua sekä restauroidut, että ne, jotka olivat toistaiseksi jääneet tuhoamatta vuonna 1941, räjäydettiin tai särjettiin tällä kertaa hyvin perusteellisesti. Ja nyt uskaltavat silloiset miehittäjät, tai heidän jälkeläisensä syyttää Viron tasavaltaa, joka siirsi kommunistien miehityksen aikana pystyttämät muistomerkit kuitenkin särkemättä niitä.

Kommunistien tuhoamia Vapaussodan muistomerkkejä

Erillinen osa Viron historiassa on vanhojen hautausmaiden tuhoamisella. Tallinnassa hävitettiin kaksi historiallista hautausmaata. Ne olivat toinen v. 1732 perustettu Koplin ja toinen v. 1780 perustettu Kalamajan hautausmaa, jotka vastaavasti hävitettiin vuosina 1951 ja 1964. Molemmat niistä pantiin maan tasalle niihin kuuluvine vanhoine hautamuistomerkkeineen ja jopa historiallisine hautakammioineen. Molemmille hautausmaille oli haudattu monia merkkihenkilöitä, jotka näin ollen jäivät ilman kuoleman jälkeisestä rauhaa ja joiden haudoilla juopuneet vierasmaalaiset juhlivat omia merkkipäiviään. Niistä Kalamajan hautausmaa tuhottiin kuulemma vieressä olevan Volta tehtaan työläisten toivomuksesta, jotka halusivat sinne puiston. Vaikka tämä on pelkästään kuulopuhetta, niin siihen voi jopa uskoakin, sillä tehtaan työntekijöistä suurimman osan muodostivat Venäjältä saapuneet työläiset, jotka vähät välittivät paikallisten asukkaiden tunteista.

Nämä kaksi hautausmaata eivät olleet suinkaan ainoita, jotka tuhottiin. Niin hävitettiin Tallinnassa arkitehti Edgar-Johan Kuusik´in suunnittelema Sotaväen hautausmaan unikaalinen porttirakennus. Olemassaolevien virolaisten sotilaitten hautojen päälle alettiin haudata  neuvostoliittolaisia "virkaveljiä".

 Vapaussodassa kaatuneiden haudat sotilashautausmaalla. Takana näkyy porttirakennus, jonka kommunistit tuhosivat

*   *   *

Kohta "vapahtajien" saavuttua syntyi tilanne, jossa viron kielellä ei enää pärjätty. Esimerkiksi terveydenhuolto, posti ja varsinkin rautatie. Ehkä juuri tämän takia viron kansa alkoi kutsua venäjän kieltä rautatiekieleksi. Viron kieltä opiskelemaan kulttuurintuojat eivät vaivautuneet. Niin ei ollut mikään ihme, kun 30 vuotta Virossa asunut venäläinen osasi (ja osaa edelleen) parhaassa tapauksessa ymmärtää vain vironkielisen tervehdyksen, muttei vastata siihen viroksi. Ummikkolääkärit sairaaloissa ja klinikoissa olivat tavallisia ja sitä jatkui kauan. Kaikki lomakkeet kaikissa laitoksissa olivat venäjänkielisiä. Kanta-asukkaiden oikeutta pärjätä omalla äidinkielellä omassa historiallisessa kotimaassa ei pidetty miksikään. Vieläkin enemmän - suunniteilla oli perustaa lastentarhat, joissa hallitsevana kielenä olisi ollut tietenkin venäjä. Korkeakoulussa muutamia luentoja pidettiin vain venäjäksi.

Eräs suurempia venäläistämisaikakausia oli vuosi 1978, jolloin Viron Kommunistisen Puolueen ensimmäisenä

sihteerina toimi puolisivistynyt, mutta vannoutunut kommunisti Karl Vaino, jolle viron kieli oli sama, mitä punainen riepu härälle. 13. lokakuuta 1978  Neuvostoliiton Ministerien Neuvostossa hyväksyttiin  määräys  "Venäjän kielen opettamisen tehostamisesta neuvostotasavalloissa." Siitä johtuen Viron Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea otti puolestaan vastaan salaisen määräyksen 19. joulukuuta 1979, jonka tuloksena oli määrä muutta venäjä viralliseksi kieleksi kaikissa valtiollisissa laitoksissa. Todellisuudessa tämä oli saanut alkuunsa jo 13. maaliskuuta 1938, jolloin N-liiton Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea ja N-liiton Kansankommissaarien Neuvosto hyväksyi "Kansallisten laitamaiden venäläistämisen" ja "Venäjän kielen pakollisen opettamisen kansantasavaltojen kouluissa". Pienkansojen jaksottaisen venäläistämisen päämäärä oli ilmeinen. Näinollen Hitlerin iskulause "Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" (yksi kansa, yksi valtio, yksi johtaja) löysi täydellisen hyväksynnän Suuren Johtajan ja Opettajan, Jossif Stalinin silmissä. 
 

Sananvapaus, kuten monet muutkin Neuvostoliiton perustuslakikirjassa olevat vapaudet, puuttui kokonaan. Jopa ystäväpiirissä täytyi varoa kertomasta juttuja, joita voisi tulkita neuvostovastaisiksi. Joka lasta varoitettiin olemaan kertomatta kotona kuultuja asioita. Jotkut vanhemmat jopa välttivät puhumasta elämästä lastensa kuullen. Minäkin kuulin varsin usein niitä varoitussanoja. Oli sellainen pieni, entisen Saksan kansallislaulun sanoihin perustuva laulunpätkä: "Deutschland, Deuschland über alles, puoli on mennyt ja puoli on tallella..." Niitä sanoja voi tietenkin tulkita kahdella eri tavalla, mutta kaikki tiesivät, kumpi puoli on paikallisten ihmisten mielestä "mennyt". Satuin minäkin kerran laulamaan sitä laulua luokkatovereilleni, jotka nauroivat sitä kuullessaan. Kotona siitä kertoessani, sain ankaran varoituksen olla koskaan tekemättä sitä uudelleen. Huomattavasti pienempikin teko saattoi tuoda mukanaan ankaran rangaistuksen. Myöhemmin, täysi-ikäisenä kuulin tapahtumasta, jolloin eräs 15-vuotias poika oli piirtänyt Suuren Opettajan ja Lasten Parhaan Ystävän - Jossif Stalinin kuvaan Isämme nenän alle haravan. Siitä lapsen ajattelemattomuudesta oli seurauksena koko perheen karkottaminen. Eikä tämä ollut lainkaan kuulopuhetta. Muistan, kuinka eräästä miehestä kanneltiin, että hän kuuntelee salaa Amerikan Ääntä (Voice of America). Vaikka pidätyksen yhteydessä selvisi, ettei miehellä ollut edes radiota, hän sai silti tuomion. Tosin, varsin "lievän", vain 10 vuotta pakkotyöleiriä. Tavallinen rangaistus valtionpetoksesta olisi ollut 25 vuotta pakkotyöleiriä ja vapautumisen jälkeen karkotus 5 vuodeksi, sekä kaikkien ihmisoikeuksien menettäminen vapautumisen jälkeen viideksi vuodeksi. Kansan keskuudessa sellaista rangaistusta nimitettiin 25+5.

Sananvapauden oheella sivistyneissä valtioissa on eräänä ilmaisumuotona myös painovapaus. Oliko sellainen myös N-liitossa? Kyllä, tämä oli täysin olemassa. Kuka tahansa voi kirjoittaa ylistäviä runoja ja tarinoita pienkansojen pyöveleiden kunniaksi ja samassa toivoa, että ne myös julkaistaan. Julkaistiinkin! Niin leventelivät kirjakauppojen hyllyillä "kuolemattomat" teokset, joita kukaan ei ostanut, mutta joiden tekijöille määrättiin joko Stalinin, tai joku muu korkea palkinto.

Kuten eräs meidän kirjallisuudentutkijamme kirjoitti vuonna 1991, oli uutta maailmanjärjestöä palveleva kirjallisuus niin avuton ja ontto, ettei yksikään täysijärkinen ihminen ei ottanut sitä todesta. Tai mitä mieltä olisitte sellaisesta ilmaisusta: "Mitä raivoisammin amerikkalaiset-englantilaiset imperialistiset pedot Neuvostoliittoa ja koko ihmiskuntaa sodalla uhkaavat, sitä useammin runoutemme maalaa kuvia rauhasta ja onnesta."?

Runous saattoi epäilematta maalata sellaisia haavekuvia. Ehkä juuri tämän takia virolaiset sanovat joskus valehtelemista runoilemiseksi.

Siihenaikainen tunnettu virolainen runoilija kirjoitti vuonna 1953 ylitsevuotavasta isänmaanrakkaudesta tulvilla olevassa runoteoksessaan "Vapaudenpatsaan varjo" muun muassa seuraavat rivit:

   

 ... Tämän varjossa lihava plantaattori

neekereitä ruoskii ja hirttää;

tämän varjossa gangsteri-senaattori

väkivallan hyväksi lakeja luo.

Tämän varjossa bakteereja tuottaa

pedo, jolla on tieteilijan arvo -

rutolla ja kolera-taudilla aikoo

tuhota kaikki kukkivat maat.

Tämän varjossa vedetty on päähän

ku-klux-klanin epäsikiöiden naamio, -

mutta heitä, jotka tämän varjoon ei mene,

osuu niskaan gangsterien luoti...

Hyvin voimakkaat sanat epäilemättä. Valitettava on, etteivät plantaattorit, senaattorit, sekä muut gangsterit osanneet viroa. Sellaisia "teoksia" lukiessa, joita ei ollut suinkaan vähän, jäi vain ihmetellä, miksi koko Yhdysvaltojen tavallinen kansa ei ollut paennut kotimaastaan. Tähänastisten tietojen mukaan kukaan niistä ei ollut pyytänyt poliitista turvapaikkaa Neuvostoliitosta.

Siihenaikaisten "patrioottisten" kirjailijoiden mielipideitä ilmaisee Kirjailijoiden Liiton puheenjohtaja August Jakobson seuraavilla sanoilla: "Meille ei riitä, että olemme iskeneet porvarit maahan. Meidän on poljettava maassa lojuvan ruumiin päällä, kunnes tämän selkäranka on taittunut!" Koska oli todennäköistä, ettei toveri Jakobson aikonut tanssia ruumiiden päällä sanan todellisessa tarkoituksessa, oli kyseessä kuitenkin vain kirjallisuudellinen vertauskuva. Siihen asti, kunnes ns. porvaristo, eli kirjailijat, jotka eivät ylistäneet neuvostovaltaa, oli alistettu, harrastettiin Jakobsonin suosittelemaa toimintaa viattomien ihmisten kustannuksella. Tämä merkitsi, ettei heidän kirjoituksiaan julkaistu, heidät poistettiin Kirjailijoiden Liitosta ja heidän täytyi löytää toimeentulonsa muualta. 

Entä saiko joka ihminen julkaista aikaansaannoksensa? Jopa käyntikortin painaminen oli sensuurin mielestä verrattavissa valtionpetokseen ja näinollen kielletty. Joka postikortin takasivulta löytyi sensorin merkki MB ... , joka sanoi vain asiantuntijoille, että kyseinen postikortti on läpäissyt sensorin ankaran tarkastuksen ja se on hyväksytty julkaistavaksi. 22. elokuuta 1940 Johannes Varesen hallituksen apulaissisäministeri Harald Habermann allekirjoitti uuden määräyksen: "... päätin poista myynnistä kaikki Neuvostoliiton-vastaiset kirjat, suurporvallista ideologiaa ja riistämistä oikeuttava kirjallisuuden, shovinistisen kansallista vihaa yllyttävä ja kaikenlaisen uskonnollisen kirjallisuuden, joka kansan uskontunnetuksen kautta tavoittelee kansan alistamista epäterveille tunteille. Tämä päätös käsittää sekä perioodista, että muuta tieteellistä ja kaunokirjallisuutta." (Lähde: Rahva Hääl, 23.08.1940.). Muutama päivä aikaisemmin, 15. elokuuta oli silloinen opetusministeri, eli kansankomissaari, kuten ministereitä silloin nimitettiin, Johannes Semper osoittanut henkilökohtaista aloitekykyä ja allekirjoittanut määräyksen, jolla kirjastojen johtajia velvoitettiin poistamaan kirjastoista koko "taantumuksellinen, kapitalistista sortoa puoltava tai oikeuttava, sekä N-liiton vastainen kirjallisuus". Sitä seurasi määräys uskonnollisen kirjallisuuden poistamisesta julkisista ja koulukirjastoista. Samana päivänä muodostettiin J. Semperin määräyksestä komissio, jonka tehtävänä oli kirjastoista poistettavien kirjojen nimilistan laatiminen.

Tämä lista kattoi käytännöllisesti katsoen koko Virossa siihen asti julkaistun kirjallisuuden.
 

10. toukokuuta tapahtui Natsi-Saksassa hyvin barbaarinen teko - kirjojen polttaminen. Tämä tapahtuma tuomittiin N-liitossa, kuin esimerkki natsien kulttuurinvastaisuudesta. Mutta ... meni vain 7 vuotta, kun kommunistit ja heidän käskyläisensä tulivat toimeen samanlaisella kammottavalla teolla mehitetyssä Virossa, sekä luonnollisesti myös muissa valloitetuissa valtioissa. 

Miten paljon arvokkaita kirjoja tuhottiin miehityksen ensimmäisenä vuonna ja myöhemminkin, sitä tietävät vain nn "kiellettyjen" kirjojen nimilistojen laatijat, joiden joukossa oli myös hyvinkin tunnettuja virolaisia kirjailijoita. Miten paljon kirjoja jäi julkaisematta, ei tiedä myöskään kukaan. Muutamissa tapauksissa  käsikirjoituksia onnistuttiin toimittamaan N-liiton ulkopuolelle, jossa ne sitten N-liiton suureksi harmiksi myös julkaistiin.
 
Kuitenkin löytyi miehitetyssä Virossa kirjailijoita, jotka julkisemmalla tai vähemmän julkisella tavalla ilmoittivat suhtautumistaan vieraaseen valtaan. Eräs niistä oli runoilija Arvi Siig, joka kirjoitti näennäisesti täysin viattoman lastenrunon Lastentarhan täti Masha

Lastentarhan täti Mashan pitäisi olla eläkkeellä. 
Mutta hän on hyvä ihminen.

Eräänä päivänä,
kun ei voi enää piilottaa tosiasiaa, 
että kaupungissa on eläintarhaa,
kertoo hän uutisen:
"Lapset, kaupungissa esiintyy zoo."

Lasten joukossa nousee pieni hääräily.
Mutta täti Masha on lukenut Makarenkoa
ja tietää, mikä sitoo kollektiivia.
Hän ojentaa lapsille narun.
Nii menevätkin:

Kaija
Aino
Nelli
Simo
Aati 

Eläintarhan ovella ei ole vartijaa,
vain kyltti:
"Näyttelyesineitä ei saa kädellä koskettaa!"  
Ja täti Masha lisää:
"Kysymykset ovat tarpeettomia,
sillä mitä minä selitän,
on hyvin selitetty!"

Tässä ovatkin:

Kenguru
Okaapi
Kameli
Oikea tiikeri

Teeri
Oinas
Tarvas
Uninen karhu
Utelias kettu
Soopeli

Ne eivät ole suinkaan tarpeettomat eläimet.
Ja täti Masha on todellisuudessa hyvä ihminen. 
   


Tässä runossa runoilija kertoi allegoorisesti viron kansan elämästä häntä narusta pitävän eläkeikäisen "täti Mashan" johdolla. Joku korkeampi virkamies, tai ehkä yksinkertaisesti joku kuuliainen hännystelijä hoksasi lukea tiettyjen sanojen alkukirjaimia. Tuloksena oli julkaisukielto. Mutta oli jo myöhä - runo levisi kansan keskuudessa ennenolemattomalla nopeudella.
 
 Toiseksi hyvintunnetuksi ronoksi kohosi  runoilija Helju Mändin runo Mäyrän talo. Siinä kerrotaan mäyrästä ja hänen perheestä, joka rakensi itselleen talon. Eräänä iltana saapuivat taloon supikoirat, jotka majoittuvat siihen, sekä ottivat tuttuja ja sukulaisia luokseen. Runo sinänsä vaikutti varsin viattomalta, jos taitelija ei olisi piirtänyt kirjan kannelle  mäyrän virolaisessa kansanpuvussa   ja supikoirat  tyypillisissä venäläisissä toppatakeissa.    

Vuonna 1988 kirjoitti Hando Runnel vastalauseena venäläisten maahanmuuttajien lisäntymiseen seuraavan runon, joka julkaistiin jopa Looming nimisessä aikakauslehdessä:

"Hyvä Jumala, uskalla

rakastaa Vironmaata,

meillä on paljon venäläisiä, 

rakasta myös heitä, jos pystyt,

anteliaalla kädelläsi

ohjaa heidät takaisin,

olkoot iloisia he:

Venäjä on tallella!"

Eräänä piikkinä sensorin ihossa oli pilapiirtäjämme Priit Pärn. Hänen hyvin tunnettu pilakuva `Paskaa myös!`  julkaistiin vuosina 1987 - 1988 tapahtuneen ns. fosforiittisodan yhteydessä

Kuvassa hevoskaakki, joka todennäköisesti kuvaa N-liiton taloutta, vetää vankkureita, joilla seisova mies heittää pellolle lantaa. Lantapala muistuttaa hyvin selvästi Viron ääriviivoja, ilmaisten sillä N-liiton talouspomojen aikomusta tuhota koko Viro N-liiton heikon talouden hyväksi.

Kun tavallisesti tuloksena olisi ollut julkaisukielto, niin näinä vuosina vastaanpanokipinä oli jo hehkumassa ja toimittajatkin olivat siinä mukana. Mutta tämä aikakausi oli vasta vuosien takana. 

*   *   *

Venäjältä Tallinnaan saapuvat junat olivat täynnä kauppamatkustajia, eli ns. säkkipoikia, kuten virolaiset niitä nimittivät. Ne eivät olleet venäläiset, jotka pyrkivät Viroon. Tarkemmin: Viroon he pyrkivät, mutta vain tavarareissuille. Sekin seikka kertoi tilanteesta Venäjällä. Jonkun tärkeä, mutta hieman vajaaälyisen pomon päätöksen mukaan Viroon lähetettiin suuret määrät Venäjällä valmistettuja huopikkaita. Koska paikalliset niitä ei ostaneet, niin lojui niitä kaupoissa runsaasti. Juuri ne olivatkin eräänlaisina makupaloina edelämainituille tavaramatkustajille. Oli varsin koomista nähdä Tallinnan kaduilla aika maalauksellisiin ryysyihin pukeutuneita venäjän "turisteja" kymmenet huopikkaparit roikkumassa olkapäillä, rinnoilla ja selän takana. Ne ryysyiset matkustajat tunsivat Tallinnasta vain kaksi paikkaa - Baltian aseman ja Tallinnan Tavaratalon. Jo kauan ennen tavaratalon ovien aukeamista tungeskeli ovien takana kokonainen venäläisten lauma. Minkäänlaisesta jonosta he eivät olleet kuulleetkaan. Satuin pariin otteeseen näkemään henkilökohtaisesti, miten hyökättiin myyjien kimppuun, vakuuttaen, että juuri heillä ja vain heillä on etuoikeus tulla palvelleiksi ensimmäisinä. Eivät olleet harvoja nekin kerrat, jolloin venäläiset eukot (pääasiallinen ostajaskunta koostui juuri naisista) joutuivat tappeluun keskenään. Paikallinen miliisi seurasi tapahtumaa turvallisen välimatkan päästä. Eikä heitä voi moittia!  Eukkojen sanavarasto ja äänenvoimakkuus sellaisissä tapauksissa oli ehtymätön.

Aamuinen hyökkäysaalto tavarataloon

Tavaratalossa työskennellyt ihminen kertoo ovien aukaisemisesta: "Kansa ryntää portaita ylös. Heikoimmat jäävät jalkoihin, joku kompastuu portaissa ja kaatuu, eteenpäin pyrkijät rientävät hänen ylitse. Tämä toistui joka aamu."

Tämä ei ole liioittelua, kuten monet silloiset tavaratalon työntekijät kertovat. "Oli kamala katsoa, kun ovet avattiin kello yhdeksän", muistelee tavaratalossa työskennellyt mies. "Sen, joka aukaisi ovet, oli juostava henkensä edestä, koska kaikki juoksivat. Oven takana saattoi odottaa ihminen, joka jokapäiväisessä elämässään kulki kainalosauvoilla, mutta päästyään sisään hänkin juoksi: oli nimittäin välttämätöntä päästä toiseen kerrokseen, jossa oli asetettu myyntiin ehkä kymmenen paria saappaita tai kolme turkkia."

Toinen haluttu tavara oli ompelukone. Niiden ainoa puute oli niiden suuri paino, jonka tuloksena niitä ei pystytty ostamaan kymmenittäin. Tekemistä ei ollut modernien sähkömoottorilla tomivien, vaan tavallisten veivattavien valurautaisten ompelukoneiden kanssa, jotka olivat nekin valmistettuja Venäjällä, Podolskin kaupungissa.

Totta, vuosikymmeniä myöhemmin muistuttivat virolaisetkin turistit Suomessa suuren veljeskansan esimerkkiä, joka antoi suomalaisille syyn nauraa. Ero oli vain siinä, etteivät virolaiset turistit hyökänneet puolisekaisina kaupoihin, mutta tavaran määrä, joita he laivaan kuljettivat (suurin osa siitä oli ystävällisten suomalaisten lahjoittama), oli usein huomattava.


   

   *   *   *

Neuvostoliitossa oli monien muiden ilmaisten palvelujen lisäksi myös ilmainen terveydenhuolto. Oliko se korkealla tasolla? No, niinkin voi sanoa, jos ihminen joutui oikean lääkärin hoitoon. Mutta valitettavasti niitä oikeita lääkäreitä oli melko vaikea löytää. Esimerkkinä tarina, joka tapahtui äidilleni vuonna 1988.

Maaliskuussa äitini kaatui ja mursi lonkkanivelensa, joka on varsin tavallista ikäihmiselle. Ambulanssin ummikko venäläinen lääkäri tyytyi siihen, että puhdisti äitini kasvot verestä ja lähti ilman tarkempia tutkimuksia. Seuraavana päivänä kutsuimme aluelääkärin (myöskin ummikko venäläinen), eikä hänkään, tutkittuaan äidin, huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa. Kun äidin kivut jatkuivat, kutsuimme kuukauden kuluttua kolmannen lääkärin, tällä kertaa omalla kustannuksella. Siis suoraan lahjuksia vastaan ilmaisen terveydenhuollon aikakautena. Nuori mieslääkäri sanoi jo ovella seisoessaan, että kyseessä on lonkkamurtuma. Siihen viittasi oikean jalan tyypillinen virheasento, joka olisi pitänyt olla helposti tunnistettavissa myös edellisille lääkäreille.

Tilanne selvisi vihdoinkin, mutta tarina ei päättynyt siihen, vaan vasta alkoi. Meidän täytyi saada äiti sairaalaan. Henkilöautolla häntä ei voinut kuljettaa, joten jouduimme etsimään jonkin muun vaihtoehdon. Sairaalalla ei ollut antaa mitään kuljetusapua. Onneksi meitä auttoi eräs tuttu lastensairaalasta, joka järjesti meille sairaalan pikkubussin. Sairaalassa meidät otti vastaan vanhempi naiskirurgi, joka vahvisti lonkkamurtuman, mutta selitti meille, että äidin iässä (82) leikkaus olisi liian vaarallista. Sen sijaan hän suositteli meitä kuljettamaan äiti takaisin kotiin ja jatkamaan niine hyvinemme olemista. Murtuneen reisiluun kanssa?! Olimme jo epätoivon partaalla.

Onneksi löysimme, taas kerran tuttavien kautta, uuden lääkärin. Nyt vihdoinkin todellisen lääkärin! Kiitos hänelle saimme äidin taas sairaalaan. Tällä kertaa toiseen sairaalaan, jota tänäpäivänä enää ei ole olemassa. Nyt ei kiinnostanut enää ketään äidin ikä. Raha oli tehnyt tehtävänsä!

Sairaala tuntui ja näytti kamalalta. Käytävät olivat täynnä sänkyjä, joissa sairaat makasivat. Potilashuone, johon äitini sijoitettiin oli iso ja kaipasi kipeästi maalia, kuten koko sairaalakin. Äidin huoneessa makasi yhteensä 7 potilasta, kaikki liikuntakyvyttömiä. Muut potilaat varoittelivat meitä heti, ettei siellä käytännöllisesti katsoen ole mitään hoitoa. Ja niin olikin! Ruoka-aikoina lautanen heitettiin huolimattomasti sängyn viereen yöpöydälle, hoitohenkilökuntaa ei kiinnostanut lainkaan, pystyikö liikuntakyvytön potilas edes ylettymään siihen. Eikä potilaitten ollut edes mahdollista kutsua apua, sillä huoneessa ei ollut minkään näköistä soittonappia. Yksi WC oli koko kerrosta kohti. Se oli järkyttävässä kunnossa, muistuttaen enemmän rautatieaseman huussia, kuin sairaalan käymälää. Täytyy muistuttaa, että koko tarina tapahtui vuonna 1988, ei siis sodan aikana vuonna 1942!

Kävimme joka päivä kolme kertaa äitiä ruokkimassa ja samalla auttamassa joskus myös muita potilaita. Venäläisiltä hoitajilta ei apua heltynyt. Meidän oli maksettava erikseen, jotta joku heistä edes vilkaisi äitiä kerran yön aikana. Tekikö hän niin, emme tietenkään saaneet tietää.

Onneksi leikkaus onnistui hyvin, vaikka kaatumisesta oli kulunut jo yli neljä kuukautta, jonka aikana äiti raukka oli kärsinyt jatkuvia kipuja. Tämä siis ilmaisesta terveydenhuollosta, joka tuli meille maksamaan lähes neljän kuukauden palkan.

*   *   *

Tekojensa oikeuttamiseksi Neuvostoliitto esittää aina perustelun, että kaikki tämä tapahtui Virossa vain paikallisen teollisuuden kehittämiseksi ja näinollen myös paikallisten asukkaiden elintason kohottamiseksi. Mitä siihen sanoisi? Teollisuutta kehitettiin todellakin valtavasti. Jopa liikakin! Tämän tuloksena uusittiin vanhoja tehtaita, sekä rakennettiin uusia, palavakiven tuotanto kasvoi monikertaiseksi, maatalous teki suuria edistysaskeleita. Mutta miksi ja kenen hyväksi? Suurin osa tuotannosta oli tarkoitettu Venäjää varten, sekä teollisuustuotanto, että ruokatavara. Venäjältä saapui Viroon raaka-aine ja tämän perässä venäläiset työläiset. Takaisin Venäjälle meni valitettavasti vain tuotanto, työläiset jäivät tänne uusiin asuntoihin, joista virolaiset eivät voineet uneksiakaan. Palavakiven louhinta toi mukaan laajamittaisen luonnonsaasteen valtavien tuhkavuorien muodossa, jotka edelleen "koristavat" Itä-Viron maisemaa. Siitä tuotettava kaasu meni pääasiallisesti Pietariin. Tämäkin teollisuus keräsi korkeiden palkkojen vuoksi Venäjältä saapuneita työläisiä, jonka tuloksena Itä-Viro, ammoinen virolaisten maakunta, venäläistyi melkein kokonaan. 

 Yksi kymmenistä tuhkavuorista Itä-Virossa

Samanlainen tilanne oli myös maataloudessa. Viro tuottii kivisistä pelloistaan huolimatta enemmän, kuin Ukrainan mustamulla-alueet. Minne tämä tuotanto sitten hävisi? Kansa sanoi ivallisesti, että Virossa kasvatetuista sioista jäi Viroon vain sikojen kuolemaa edeltävä huuto ja valtavat määrät lantaa, jolla ei pystytty tekemään mitään. Viron sisävesistä pyydettyä kalaa oli kaupoista turha etsiä. Niille oli avattu suora reitti Venäjälle, tarkemmin - Moskovaan. Tämän sijaan Viroon lähetettiin jonkinlaista valtameren kalaa, jota kansaa vieroksui pitkään. Maatalous oli etuasemassa verrattuna muuhun tuotantoon, sillä suuri Venäjä tarvitsi ruokaa. Mutta kolhooseihin venäläisiä ei saapunut. Ilmeisesti he eivät pitäneet peltotöitä riittävän mainekkaana, tai sitten se oli heille liian raskasta.   

*   *   *

 

 1   2   3 ... 5  6  7  8  9  10

Seuraava sivu