8

   25. helmikuuta 1956 Neuvostoliitossa tapahtui jotakin ennenolematonta. Lyhyeen valtataistelun jälkeen N-liiton johtohenkilöksi kohonnut Nikita Hrushtshov paljasti Kommunistisen Puolueen XX konferenssilla tähän asti epäjumalan asemaa nauttinut Jossif Stalinin vihamielisen olemuksen. Käyttöön tuli uusi ilmaisu - henkilökultti. Maissinkasvattajana tunnetun Hrushtshovin julkilausuma aiheutti todellisen myrskyn. Sitä kuitenkin vain Venäjällä ja myös Kiinassa, jossa siihen suhtauduttiin suurella halveksinnalla. (Tästä saikin alun Kiinan ja N-liiton suhteiden huononeminen). Muiden N-liiton miehittämien Euroopan kansojen mielestä kyse oli vain olemassaolevan tosiasian toteamisesta. Kuka  ei olisi tiennyt, että Stalin oli rikollinen? Niille venäläisille, joille Stalin oli koko Neuvostoliiton ruumillistuma, tilanne oli katastrofaalinen. Yhtä katastrofaalinen oli se myös puolueen jäsenille, jotka olivat hyvin äänekkäästi laulaneet hosiannaa tyrannille, joka niiden rivejä harvensi. Sillä julkilausumalla Stalinille huviksi ukrainalaisia kansantansseja tanssinut kaljupäinen Hrushtshov lisäsi monta naulaa arkuunsa. Kuitenkin  hänen puhettaan pidettiin liian vaarallisena, jotta sitä olisi voidu julkaista liittotasavaltojen lehdistöissä. "Fashistiset" Baltian valtiot olisivat saattaneet tulla siihen tulokseen, että  koko kommunismi olisi tuomittu. Niin  puheen lyhennetty versio julkaistiin vironkielisessa mediassa vasta vuonna 1989.

      Mutta neuvostoihminen on luonnoltaan sellainen, ettei se pysty elämään jumaloimatta jotakuta. Pian tämän tapahtuman jälkeen kaikki puhujat aloittivat puheensa yleisliittolaisissa konferensseissa seuraavilla sanoilla: "Ilmoitan puolueelle ja teille, rakas Nikita Sergejevitsh henkilökohtaisesti ..." jne. Aivan kuin rakas Nikita Sergejevitsh ei olisi ymmärtäny vain puolueelle tarkoitettuja puheita. Muuten, mitään ymmärrettävää niissä puheissa ei ollutkaan. Jostakin syystä ei aiheuttanut tämä uusi henkilökultin muoto tämän raivokkaalle tuomitsijalle itselleen lainkaan päänsärkyä.

  Tämä puolisivistynyt valtiopäämies aiheutti käyttäytymisellään maailmassa paljon hilpeyttä. Hänen ensimmäisen valtionvierailunsa aikana Ranskassa sikäläinen sanomalehti Figaro julkaisi  kuvan Hrushtshovin jalkineista ja kysyi artikkelissa: "Onko Neuvostoliiton pääsihteeri gay?" Nikita piti nimittäin hihnakenkiä, mutta ne kuuluvat Ranskassa kuulemma gayden vaatevarastoon. Muuten, samanlaisella erehdyksellä jalkineiden osassa tuli toimeen Mihhail Gorbatshov, joka valtionvierailulla Kiinaan oli pukeutunut ruskeisiin kesäkenkiin, vaikka etiketti vaati mustia. Kiinalaiset loukkaantuivat, sillä heistä tuntui, ettei Neuvostoliiton pomo pitänyt tapaamista riittävän tärkeänä pukeutuakseen vaatimusten mukaisesti. Kuka tiedä, ehkei pitänytkään. 

   Venäjän ja miehitettyjen valioiden diktaattori N. Hrushtshov, entinen kaivostyöläinen ja sodanaikainen komissari puna-armeijassa, joka Stalinin hallituksen aikana esiti pääasiallisesti hovinarrin roolia, matkusti vuonna 1960 USA-han osallistuakseen Yhdistyneiden Kansakuntien istuntoon. Koska oli arvattavissa, että keskustelun koskee myös Venäjän imperialistisia rikoksia, päätti diktaattori, saapua paikalle henkilökohtaisesti. Hänen läsnäolonsa jätti kaikille hyvin masentavan vaikutuksen.

  "Hrushtshov on yksi suuri arvoitus," kirjoitti Iso-Britannian pääministeri MacMillan päiväkirjaansa. "Miten  tämä lihava siansilmainen ja lakkaamatta lörpöttelevä karkea mies pysty olemaan miljoonien ihmisten ja valtavan valtion johtaja?"

   Yksi on selvä - Hrushtshov oli näyttelijä, joka antoi muistiinpainuvia esityksiä kaikkialla maailmassa, jossa hän sattui viipymään. Kuuluisin show tapahtui edellämainitussa YK-n konferenssissa, jossa Nikita soimasi puhujakorokkeelta melkein kaikkia, joista hän ei pitänyt. Eikä hän pitänyt kenestäkään.    

 

 

 

Nikita silloisen parhaan ystävänsä Fidel Castron kanssa

    Edellämainitun henkilön poliittinen karrieeri ei kestänyt kauan, siitä huolimatta, että hän "sosialistisessa paratiisissa" saattoi joitakin muutoksia  aikaan. Sanomalehtien sanojen mukaan häntä syytettiin moukkamaisesta käytöksestä YK-n konferenssissa. Siihen voi sanoa virolaisella sananlaskulla: "Lintu laulaa niin, kuin sen nokkansa luotiin."

  Nikita Hrushtshov huutamassa YK-n konferenssissa New Yorkissa 12. lokakuuta 1960, vaikka mikrofoni on hänen loukkaavan puhetyylinsä vuoksi kytketty pois päältä. Tähän kuvaan on tavallisesti lisätty Hrushtshovin kouraan kenkä, jolla hän muka rummutti puhujakoroketta. Todellisuudessa  Hrushtshov hakkasi kengällä salissa istuessaan pöytää edessään.

 *   *  *

    Suomen TV aloitti toimintansa kaksi vuotta Viron TV:n perustamisen jälkeen vuonna 1957. Ei mennyt kauan, kun virolaiset tekniikan asiantuntijat alkoivat valmistaa mitä monimutkaisempia laitteita naapurimaamme telelähetysten vastaanottamiseksi. Aluksi se oli melko vaikeata. Ensimmäinen tv-asema Suomessa oli verrattain heikko ja antennien täytyi olla kooltaan valtavia. Yli kolmen metrin pituiset ja mahdollisimman korkealla sijaitsevat antennit oli normaali kuva silloisessa Tallinnassa.

     Jokaiselle oma antenna! Tämä ei ollut puolueen iskulause, vaan pakon sanelema tosiasia

 Nimenomaan vain Tallinnassa, koska tv-signaali ei juuri kauemmas kantautunut. Eikä kunnon tv-kuvastakaan voinut puhua. Useimmiten se oli vain jonkinlainen sumuinen hahmotus, josta oli mahdotonta saada selvää, oliko kyseessä missikilpailut vai dokumentaalikuvat toisesta maailmansodasta. Mutta tieto, että tämä kuva tuli vapaasta maailmasta korvasi sen laadun. Kun Suomessa pystytettiin uusi tv-masto 1970 luvun alussa, niin kuvan laatu parani huomattavasti.

Kuvat, jotka olivat hyvin tuttuja jokaiselle Pohjois-Viron tv katsojille

     Neuvostoliiton propaganda joutui uuden haasteen eteen. Miten voi puhua hyvästä elämästä Neuvostoliitossa, kun kuvaruudussa näkyy vain 80 km päässä oleva tavarapaljous? Tilannetta yritettiin lähestyä demagogisesti, kuten Neuvostoliitossa on ollut aina tapana: tavaraa on Suomessa paljon siksi, että ihmisillä ei ole rahaa sen ostamiseen, kaikki on vain propagandaa Neuvostoliiton asukkaita varten. Outoa kyllä, ettei yksikään niistä puhujista ajatellut kertaakaan, että valitettavasti nämä ohjelmat näkyivät vain suhteellisen pienellä alueella Neuvostoliitossa (vain noin 1 / 3 Virosta näki Suomen lähetyksiä) ja että väistämättä tätä "propagandaa" katsoivat myös suomalaiset itse, jotka tuskin olisivat tyytyväisiä, jos näkemänsä ei olisi ollut totta.
     Vuonna 1982 huhtikuun 6. päivä Viron Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea vaati kiinnittämään vakavaa huomiota taisteluun «turmeltunutta kapitalistista tv-lähetystä vastaan». Tämän kampanjan (jälleen kampanja!) johdossa oli läpeensä punainen puolueenjohtaja Karl Vaino. Vaikka ei ollut olemassa lakia, joka olisi kieltänyt ulkomailta tulevan televisiokuvan katselun, Vaino pystyi kuitenkin saamaan läpi vaatimuksensa tv-antennien poistamiseksi katoilta. On kuitenkin totta, että tämä taistelu "kapitalistista propagandaa" vastaan päättyi pian, eikä yhtäkään antennia koskaan poistettu. Syynä taisi olla se, että myös uskolliset kommunistit katselivat salaa yhtä innokkaasti Suomen tv-ta. Sen sijaan Tallinnan lähelle Naissaareen pystytettiin jonkinlainen televisiokuvan häiritsijä, joka toimi vain yhden päivän. Laitteen lyhyt työikä ei johtunut tunnetusta neuvostoliittolaisesta laadusta, vaan siitä pelottavasta tosiasiasta, että kapine häiritsi yhtä tehokkaasti tv-n katselemista myös Suomessa. Mikään ei auttanut! YLE1, YLE2 ja varsinkin MTV toivat edelleen virolaisten päivittäiseen elämään tuoreita tuulia vapaudesta. Pohjois-Viron katsojille olivat Suomen telkkarikokki Väiskin kasvot tunnetuimmat, kuin paikallisen puoluepampun tai silloisen pääministerin Bruno Saulin naamataulu.

 

Sosialisti, kapitalisti ja kommunisti ovat sopineet tapaamisesta. Sosialisti tulee myöhässä.
- Olen pahoillani, hän sanoo, - minun piti seistä jonottamassa makkaraa.
- Mitä tarkoittaa "jonottaa?" kapitalisti ihmettelee.
- Mitä tarkoittaa "makkara?" kysyy kommunisti.

       Kuten kaikenlainen agitaatio, niin myös kaikenlaiset jonot kuuluivat välttämättä neuvostojärjestelmään. Oli kauppajonoja, teatteri-, elokuva-, juna- ja bussilippujen jonoja, pankki-, kirjakauppa-, ravintola- ja kahvilajonoja, jne., jne. Aito neuvostoliittolainen ei osanut kuvitellakaan elämää ilman jonoja. Niissä seisominen oli epämukavaa varsinkin, jos perässäsi seisoi joku hyvinravittu slaavilainen naisihminen, joka hengitti niskaasi aamiaiseksi nautitun valkosipulimakkaran hajua, tai levitti halvan, mutta voimakkaan hajuveden lemua, etupuskureitaan selkääsi vasten survoen.

Jono leipäkaupan oven takana

     

      Neuvostoliiton perheenäitien täytyi olla tosi kekseliäitä, pystyäkseen ruokkimaan perheensä. Suurimmassa osassa ruokatavarakaupoista niiden hyllyillä ammotti tyhjyys. Tiskit olivat pestyjä ja kiillotettuja, mutta tämä olikin ainoa asia, jota kaupoissa voi ihmetellä. Ruokatavaraa riitti vain muutamaksi tunniksi päivässä. Ei ollut ihme, että kaikki perheenemännät riensivät työaikana kaupasta kauppaan hankkiakseen jotakin syötävää. Aina ei tämäkään auttanut. Perheen ruokalistan suunnitteleminen etukäteen ei tullut kysymykseenkään. Valtavat jonot kauppojen edustalla olivat tavallisia.

   Jonoja esiintyy nykypäivänäkin, mutta verrattuina siihenaikaisiin olisi, kuin vertaisi Piritan jokea Mississipiin.

"Anteeksi, onko tämä maitokauppa, jossa ei ole maitoa?"
"Ei, tämä on leipäkauppa, jossa ei ole leipää. Maitokauppa, jossa ei ole maitoa, on kadun toisella puolella."

 

   
     Jonojen lisäksi neuvostokansalaisen oli kestettävä aika epäkohteliasta palvelua. Ostajat syyttivät varsin usein myyjiä, vaikka heistä ei riippunut paljon mitään. Tämä aiheutti myyjissäkin ärtymystä ja niin saattoi joku aivan viaton ostaja osoittautua ukkosenjohtimeksi myyjän huonolle tuulelle. Ero oli vain siinä, että ostajillä oli oikeus vaatia silloin käytössä ollutta valitusten ja suositusten kirjaa, jonne kirjoitti valituksensa. Myymälän johtokunnasta riippuen myyjää odotti jonkinlainen rankaisu epäkohteliaisuudesta. Enimmäkseen käyttivät sellaista mahdollisuutta  venäläiset, jotka etnisellä kotimaallaan eivät voineet edes uneksiakaan kohteliasta palvelusta.

        Kauppa Moskovassa - sukkia ei ole, jalkineita ei ole.

      Vaikka kuinka taidokkaasti säilykepurkkeja järjestäisi,                                  tavarapulaa on silti silmiinpistävä.

Lihakaupan tiski Tallinnassa. Näkeekö joku lihaa?

     Olisi kuitenkin väärin sanoa, ettei ruokatavaraa ollut lainkaan. Oli! Mutta pystyäkseen ostamaan sitä, tarvittiin taas kerran tuttavuuksia. Varsin tavallista oli, että kaupan takaoven kautta myytiin enemmän tavaraa, kuin tiskiltä. Oli luonnollista, että sellainen palvelu vaati vastapalvelua. Näin ollen ihmisen, jolta sellainen mahdollisuus puuttui, oli käytettävä edelleen kaupan etuovea ja toivoa, että joskus häntäkin onnistaa. Virossa vierailevien ulkomaalaisten mielestä kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa, sillä virolaisten perheenemäntien kunnia-asia oli runsas ruokatarjoilu, mitä merkitsi tunteja kestäviä jonottamisia.
       Vuonna 1963 ilmeni uusi puute. Tällä kertaa oli puudetta jauhoista. Kaikki jauhotuotteet joutuivat taas kerran ruokakorteille. Syynä oli Venäjällä tapahtunut kato, mutta pääasiallisena syynä tietenkin myös taitamattomuus maatalouden johtamisessa. Vaikka Neuvostoliitossa laskettiin viljasatoa puudoissa näyttääkseen tulosta isompana, kuin tonneissa, ei  sellainenkaan silmanlume auttanut yhtään. Hrushtshov kehui uudismaan käyttööoton jälkeen: me sirottelemme koko Venäjän  yli viljalla! Tämä oli yksi niistä harvoista tapauksista, kun kommunisti piti sanansa. Uudismaat kylvettiin täyteen viljaa, saatiin ennenolematon sato, mutta kukaan ei ollut ajatellut etukäteen, minne tämä sado varastoitaan, olkoon se sitten puudoissa, tai tonneissa. Sadonkorjuun komennettiin ihmisiä ja teknikkaa kaikkialta. Monet vähemmän tärkeät laitokset sulkivat ovensa kokonaan, sillä koko henkilökunta lähetettiin Kazakhstaniin elonkorjuun. Armeijan osastotkin osallistuivat siihen. Kaikki pelloille johtavat tiet olivat täynnä viljaa. Rautatieasemilla seisoivat viljavuoret, kuin Egyptin pyramidit, jossa ne sitten pikkuhilja mätänivät. Varastojen tarve ei yksinkertaisesti pälkähtänyt asiantuntijoiden päähän. Mutta jo kynnetyn mustamullan tuuli kantoi kauas pelloilta. Koko Länsi-Euroopan oli suljettava ikkunat, kun tuuli puhalteli idästä. Raskaat, juuri uudismaita varten suunnitellut traktorit kynsivät viljavan multakerroksen pois päältä sekoittaen sen alimmaisen, suolaisen pintakerrokseen. Myöhemmin ei ollut uudismaata, eikä viljaa. Leipä katosi. Eikä tämä tapahtunut suinkaan keväällä, ennen uutta satoa, vaan syksyllä elonkorjuun aikana. Syntyi paniikki. Leipäjauhoon sekoitettiin kaikkea, mikä kelpasi syödä. Ihmisiä käskettiin median välityksellä käyttämään leipää säästeliaasti. Ruokaloitten täytyi palauttaa kaikki leipäylijäämä,  myös asiakkaiden jälkeensä jättämät leivänpalat, leipomoihin uudelleenkäyttöä varten. Sellainen tilanne ei kestänyt kauan, mutta antoi hyvän kuvan Neuvostoliiton haavoittuvaisuudesta ja siitä, mihin yksi idiootti valtion päämiehenä pystyy. Venäjä, joka oli vuosisatoja ollut Euroopan vilja-aittana, alkoi ostaa kullalla viljaa Kanadasta.

 *   *   *

     Kukin laitos, koulut mukaan lukien oli velvollinen pari kertaa vuodessa lähettämään työvoimaa kausiluonteisten maataloustöiden ajaksi, pääasiassa kylvö- ja perunannostotöihin kolhooseihin ja sovhooseihin. Joka laitokselle oli määrätty tietty kolhoosi tai sovhoosi, jota piti avustaa. Yleisin ja myös kaikkein vihatuin työ oli perunannosto. Useimmiten tämä "virkamatka" kesti yhden päivän, mutta saattoi myös olla, että ihmisiä lähetettiin kolhoosiin pariksikin viikoksi. Peltotyöhön tottumattomille kaupunkilaisille tämä oli aikamoinen haaste. Olen itsekin käynyt perunoita nostamassa ja tiedän hyvin, mitä selkäni seuraavana päivänä sanoi. Jotkut ihmiset kävivät perunanostossa vapaaehtoisesti omasta vapaasta ajasta, saaden näin ilmaiset talviperunat työnsä palkaksi.

Lapsetkin joutuivat töihin

    Suurelta osin työ tehtiin kunnolla, mutta harvinaista ei ollut sekään, että avustajat olivat jo saapuessaan sopivassa "höyryssä”. Sitä höyryä pidettiin yllä ja mahdollisuuksien mukaan lisättiin. Tällöin työnteosta ei tietenkään tullut juuri mitään, mutta laitos oli täyttänyt velvoitteensa! Ainakin paperilla.
   Huonommin kävi korkeakoulujen opiskelijoille, jotka varsinkin Neuvostoliiton alkuvuosina usein lähetettiin lukukauden alussa kolhooseihin kokonaiseksi kuukaudeksi.

    Kaiken kukkuraksi jopa meidän kuuluisan mieskuoron, sekä Estonian orkesterin soittajien oli osallistuttava siihen. Voi vain kuvitella viulunsoittajan tilannetta, kun hänen oli päivällä kaivettava perunoita esiin kosteasta mullasta ja illalla soitettava kaikkein herkimpää soitinta. Parempi ei ollut myöskään laulajien tilanne, jotka vahingoittivat viileässä syystuulessa ainoata työvälinettänsä - ääntä. Gustav Ernesaks, mieskuoron legendaarinen johtaja, protestoi kovasti laulajiensa sellaista pakkotyötä vastaan.

 

*   *   *

   Neuvostoliitossa puhuttiin jatkuvasti, miten ero kaupunkien ja maaseudun välillä on katoamassa, mutta kukaan ei maininnut kertaakaan, mihin suuntaan oltiin menossa - onko maaseudun lähestyttävä kaupunkia tai päinvastoin. Ehkä juuri siksi käynnistettiin uusi kampanja. (Maailman kaikkein oikeudenmukaisemmassa valtiossa kaikki tapahtui kampanjan muodossa)
    Koska elintarvikkeiden tilanne Neuvostoliitossa oli edelleen ongelmallista, jonkun korkeamman puoluepampun päähän oli pälkähtänyt loistava ajatus: kaikkien laitosten oli ruvettava perustoimintansa lisäksi harjoittamaan sivutoimena karjankasvatusta. Sama koski myös tehdasta "Polymeer", jossa tuolloin työskentelin. Tämä ei tarkoittanut suinkaan sitä, että sorvareita ja lukkoseppiä olisi alettu kouluttaa paimeniksi ja siankasvattajiksi. Tämän hankkeen päämääränä oli, että laitoksen olisi omalla kustannuksellaan hankittava eläimiä ja maksettava niiden ylläpitokustannukset. En tiedä, olisiko siihen kuulunut myös heinänteko oman laitoksen työvoimalla, mikä olisi tietenkin tarkoittanut kolhoosien avustamisen lisäksi myös työntekijöiden lähettämistä heinäntekoon. Joka tapauksessa tehtaallamme valmistauduttiin vakavasti sonnien kasvattamiseen. Tarvittavien laitteiden valmistus oli vielä täydessä vauhdissa, kun tilanne muuttui ja suunnitelma

hyllytettiin kokonaan. Sonneille tarkoitetut isot ruostumattomasta teräksestä valmistetut juoma-astiat löysivät melko varmasti paikkansa jonkun tärkeämmän pomon kesämökin pihalta. Taas kerran oli Neuvostoliiton loistava kampanja valunut hiekkaan.



 

 *   *   *

Mikä tämä on: rientää, seisoo, kiertää kehää? Tämä on työpäivä Neuvostoliitossa: aika rientää, työ seisoo, pullo kiertää kehää. 

Tietoinen neuvostoliiton kansalainen mainoskuvassa ...

 

 ... ja todellisessa elämässä

   Neuvostoliiton ja juopottelun väliin voi laittaa yhtäläisyysmerkin. Alkoholia käytetään muuallakin maailmassa, mutta suuressa kommunistisessa valtiossa juominen oli saavuttanut pelottavat mittasuhteet. Juotiin käytännöllisesti katsoen joka paikassa, myös työpaikoissa ja työaikana. Syitä juomiseen löytyi aina. Tunnettu vitsi kertoo neuvostoliittolaisesta työntekijästä, joka väitti, että hän ryyppää vain kolmena päivänä vuodessa - naistenpäivänä, tilipäivänä ja silloin, kun haluaa. En tiedä, onko ilmaisu "ruplan piiri" tunnettu muualla maailmassa. Sillä kerättiin rahaa viinaa varten. Jokainen pulitti ruplan. Neuvostoliitossa sellaisella "piirileikillä" työpäivä usein alkoi. Syynä oli joko edellispäivän juopottelusta aiheutunut krapula, jonkun syntymäpäivä, tai sitten yksinkertaisesti tarve. Sen kanssa oli hyödytöntä taistella. Estääkseen työntekijöitä saapumasta töihin humalapäissä, viinan myynti kiellettiin ennen klo. 11. Tämäkään toimenpide ei auttanut, vaan siirsi juopottelua muutaman tunnin verran. Jo kauan ennen klo 11 rahat viinaa varten oli kerätty ja mieskin löytynyt, jonka oli määrä käydä kaupassa. Aika, joka kului odotukseen vietettiin tekemättä mitään.
       Oli laitoksia, joissa juopottelua katsottiin sormien välistä, sillä johtokunta itsekin osallistui siihen. Tehtaassa, jossa työskentelin, aloite tuli usein juuri osaston johtajan taholta. Päivän kuluessa seuraan liittyi muitakin pienempiä päälliköitä. Tapahtui niinkin, että työläisten poistuttua päällystö jäi jatkamaan ilonpitoa.
      Miten paljon työtapaturmia sattui alkoholin vaikutuksen alaisena, ei ilmeisesti tiennyt kukaan. Tämä olisi tahrinut laitoksen mainetta, jos kaikista olisi ilmoitettu. Ainoastaan jonkinlainen tieto juovuksissa tapahtuneista tapaturmista oli liikennemiliisillä.
     Eräs työkaverini kertoi tapahtumasta, jossa palopaikalle saapuneesta vapaaehtoisesta palokunnan miehistöstä vain autonkuljettaja pystyi joten kuten poistumaan autosta. Muut miehistön jäsenet eivät pystyneet edes nousemaan siitä (hän itse oli muuten, yksi niistä). Olin todistamassa tapahtumaa, jossa lääkäri saapui töihin siinä kunnossa, että hän nukahti heti työpöytänsä taakse. Ystäväni kertoi hyvin tunnetusta automaalarista, joka ei kyennyt osumaan maaliruiskulla maalattavaan autoon, vaan maalasi pitkin seiniä. Tekijälle sattuu, sanottiin siihen aikaan, ikään kuin oikeuttaakseen tapahtunutta!
     Varsin usein kyseessä olivat oman alansa todelliset mestarit, jotka olivat sortuneet ryyppäämään. Ensimmäisellä työpaikallani työskenteli vanhan koulukunnan lukkoseppä, joka oli erikoistunut lukkojen avaamiseen. Siinä työssä hänelle ei ollut vertaa koko Virossa. Mutta ... työskentelemään hän pystyi vaan silloin, kun oli saanut tarvitsemansa viina-annoksen. Ilman sitä hänen vapisevat kätensä eivät pystyneet pitelemään työkaluja. Pääinsinöörimme henkilökohtaisesti kuljetti hänet tärkeämpien asiakkaiden luo ja kaatoi hänelle tarvittavan ryypyn.
        Näin jälkeenpäin käsitän, miten onnekas minä olin, että vältyin joutumasta tekemisiin alkoholin kanssa. Mahdollisuuksia siihen olisi ollut yllin kyllin.

 Mikä ero on venäläisillä hautajaisilla ja venäläisillä häillä? Hautajaisissa on yksi juopunut vähemmän.

 *   *   *

 Lenin Kremlin pihalla pölkkyä kantamassa. Koska siitä tärkeästä tapahtumasta ei ole jostakin syystä säilynyt yhtäkään kunnon valokuvaa, meidän täytyy tyytyä taitelijan näkemykseen. Katselija saa arvata, kuka kuvassa on Lenin.

      Vuonna 1920 Neuvosto-Venäjällä  kävi kerran niin, että Suuren Lokakuun alullepanija V. Lenin väsyi Kremlin kabinetissaan istumiseen ja kirjojensa lukemiseen, joiden kirjoittaja hän pääasiallisesti oli itse ja joita oli kasaantunut kaappiin iso pino. Kremlin pihalla kävellessään hän kompastui siellä lojuvaan puupölkkyyn ja komensi vierellä seisovan hengenvartijan raahaamaan sen pois. Taakka oli nälkiintyneelle henkivartijalle kuitenkin hieman liian raskas, ja maan ykköskommunisti ojensi myös oman auttavan valkoisen kätensä. Koska sattui olemaan lauantai, Lenin sai tästä tapahtumasta ajatuksen järjestää uuden kampanjan - ilmaisen siivouspäivän koko valtiossa.

     En tiedä, tapahtuiko kaikki juuri tuolla tavalla, mutta leniniläinen lauantai eli venäjäksi subbotnik  (subbota=lauantai) syntyi. Päähenkilönä mainitaan tässä yhteydessä aina myös rakas Vladimir Iljitsh Lenin Kremlin pihalla pölkkyä kantamassa. Täytyy vain ihmetellä, miten kaikki nämä pölkyt niin sopivasti Kremlin pihalle ilmestyivät.

 Kuvassa Vladimir Lenin on löytänyt jo uuden pölkyn 

 Ja tässä kuvassa sama toveri antaa vaihteeksi sooloesityksen

   Sinänsä viekkaasti suunniteltu ilmaisen työpäivän järjestäminen saavutti suuret mittasuhteet. Koko Venäjällä ja myöhemmin Neuvostoliitossa miljoonat ihmiset kokoontuivat vapaasta tahdostaan(?) yhtenä lauantaina vuodessa, yleensä huhtikuussa, siivoamaan ja työskentelemään. Tämän suunnittelemiseen kului huomattavasti enemmän aikaa kuin yksi työpäivä. Kaikki valmistelu suoritettiin luonnollisesti työaikana, mutta se ei kiinnostanut ketään.
      Subbotnikin ensisijaisena takoituksena oli siivoaminen, mutta löytyi myös yrityksiä, jotka sitoutuivat tuottamaan sinä päivänä, luonnollisesti ilmaiseksi ja säästetystä materiaalista. Käsittämätöntä oli, mistä materiaali oli silloin säästetty ja miten oli yleensä mahdollista valmistaa tällaisesta materiaalista jotain konkreettista. Mutta Neuvostoliitossa kaikki oli mahdollista. Yritykset ilmoittivatkin tunnin välein tehtyjen töiden määrästä ja ne kerrottiin myös radiossa. Laadusta ei tietenkään puhunut kukaan. Aidon venäläisen tavan mukaan alkoholinkäyttö ryöstäytyi myös runsaaksi. Tavallisen työpäivän aikana oli tehtaalta poistuminen yleensä kielletty, mutta leniniläisenä lauantaina tällaista kieltoa ei ollut. Viinakauppojen viinanmyynti oli moninkertainen verrattuna tavanomaiseen työpäivään.

 Rautatieläiset subbotnikilla siivoamassa Tuulassa

 Veturin etuosassa komeilee juliste "Kunniavartiossa subbotnikin kunniaksi" Liikenikö rautatieläisiltä vartioimisen oheella aikaa myös matkustajien kuljettamiseen?
*

    Ulkomaalaiselle olisi jäänyt käsittämättömäksi, miksi tätä työtä ei pystytty tekemään normaalilla tavalla normaalina työaikana. Mutta ulkomaalaiset eivät käsittäneet monia muitakaan asioita N-liitossa. Itse asiassa tämä jäi käsittämättömäksi myös paikalliselle ihmiselle, mutta Neuvostoliitossa ei kukaan kyseenalaistanut ylhäältä tullutta määräystä.

 *   *   *

     Eräs mielenkiintoisimpiä ammatteja Neuvostoliitossa oli varustajan ammatti. Sitä kahdesta ristiriitaisesta syystä, mitä voi ilmaista kahdella lauseella: 1. N-liitossa ei ollut mitään saatavana; 2. N-liitossa voi saada kaiken. Mistä sitten oli kysymys? Suunnitelmatalouden tilanteessa laitoksille oli varattu vuodeksi tietty määrä jotakin materjaalia, työvälineitä, tai tavaraa. Varsin usein tämä määrä ei ollut riittävä ja varustajan tehtävänä olikin hankkia lisää. Saamaton, tai tarkasti sääntöjen mukaan velvollisuuksiaan täyttävä varustaja ei tavallisesti pystynyt hankkimaan mitään. Hyvänä esimerkkinä oli ensimmäisessä työpaikassani työskennellyt varustaja, joka kohotti vain olkapäitänsä, jos häneltä vaadittiin jotakin. Täysin erilainen oli ennen häntä samassa ammatissa työskennellyt juutalainen varustaja, joka ei tyytynyt sanoihin: "ei ole"! Keskustelussa hänen kanssaan kävi ilmi hänen menestyksensä salaisuus. Suurin osa tavarasta oli peräisin Venäjältä. Siitä johtuen hänen täytyi miellyttää paikallisia virkamiehiä, joista tavaransaanti riippui. Lahjuksena oli tavallisesti yleisliittolaisesti

tunnustettu likööri Vana Tallinn, jota hän kuljetti mukaan monia matkalaukullisia. Tämä oli viisaan varustajamme pääasiallisin ase. Kulut peitettiin palkkiorahoilla, joita hänelle maksettiin erinomaisesta työstä. Luultavasti hänellä oli myös muita ansaitsemismahdollisuuksia, mutta siitä hän vaikeni.

    Suunnilleen samanlainen oli myös myymäläjohtajien ammatti. Meidän verstaamme sijaitsi Tehnika-kadulla ruokatavarakaupan vieressä. Vaikka pieni, oli tämä eräs parhaiten varustettuja myymälöitä Tallinnassa. Mistä tämä johtui? Työläiset, jotka kuljettivat ruokatavaraa keskusvarastosta, määräsivät reittinsä itse. Myymälöiden johtajat eivät tienneet tavallisesti, mitä  auto piti sisällä. Nyt riippui kaikki myymälän johtajasta. Jos hän osasi "palkita" kuljettajaa ja tämän mukana ollutta työmiestä, oli hänen myymälänsä listan kärjessä, johon tavaraa kuljetettiin. Samoin voi hän valita tavaraa, jota halusi. Ne myymälöiden johtajat, jotka eivät olleet yhtä anteliaita, olivat listan loppupäässä, joten heidän oli tyydyttävä ylijäämään. Tässäkin tapauksessa lahjukset tulivat palkkioista, jotka maksettiin myymälöille hyvästä myyntituloksesta. Neuvostoliitto oli kaikkien mahdollisuuksien maa. Täytyi vain olla kekselias!

 

1   2   3   4   5   6   7 ... 9   10

Seuraava sivu