Neuvostoliitto, kuten joka toinenkin totalitaarinen valtio tarvitsi kuuliaisia kansalaisia. Kuuliaisia, eikä kovin viisaita. Eräs kommunistinen periaate oli "Usko, mitä sinulle kerrotaan, älä ajattele!" Sellainen lähestyminen auttaa kasvattamaan tottelevaisia käskyläisiä, jota eivät vaivaudu analysoimaan johtajiensa ajatuksia, vaan seuraavat nöyräästi, kuin lampaat paimenta. Mikä olisi vielä parempi, kuin sellainen kuuliainen käskyläinen, joka ei epäile koskaan johtajaansa sanoja? Mutta miten päästä sellaiseen tulokseen?
Kommunistinen kasvatus oli hyvin tärkeä, sen oli määrä alkaa jo lastentarhassa. Pikkulapsille luettiin korkeatasoisia ideologisia kirjoja Vladimir Leninin elämästä ja työstä. Kirkassilmäiset lapsukaiset lausuivat innokkaina lastentarhan juhlissa: "Suuri Lenin, hän oli jalo, niin huolehtiva, viisas ja hyvä... jne." Samalla ne, jotka valitsivat sellaisen "opettavaisen" luettavan, unohtivat tavallisesti, että "jalo" setä Lenin oli ensimmäinen pakkotyöleirien perustaja Venäjällä. Tosi asiassa lapsille olisi ehkä ollut hieman vaikea selostaa sellaisten leirien tarkoitusta. Ilmeisesti siitä syystä tämä osa jätettiin väliin. Sitä paitsi monet lapset joutuivat myöhemmin vanhempiensa kanssa tutustumaan niihin paikkoihin henkilökohtaisesti.
Myöhemmin, koulussa propagoitiin ensimmäisestä kouluvuodesta alkaen lokakuun lasten statusta. Miksi juuri lokakuun? Lokakuulla oli Neuvostoliitossa suuri merkitys, sillä juuri lokakuussa vuonna 1917 tapahtui Suuri Sosialistinen Lokakuun Vallankaappaus. (Totta, silminnäkijät kertoivat myöhemmin, että kyseessä ei ollut kovinkaan suuri tapahtuma, vaan että tekemisissä oltiin yksinkertaisesti massamurhan kanssa. Valitettavasti kertojat hävisivät jonnekin yksi toisensa jälkeen). Siitä syystä tämä lokakuu nimitys täytyi ikuistaa. Oli elokuvateatterit Lokakuu (yksi niistä Tallinnassakin), teatterit Punainen Lokakuu, laivat Suuri Lokakuu jne.
Toisella luokalla tavallisesti koko luokka liitettiin
pioneerijärjestöön. En kuitenkaan muista, että kukaan olisi meitä erityisesti aivopessyt, mutta en myöskään muista, että joku olisi kysynyt suostumustamme. Voi olla, että muissa kouluissa esiintyi toisenlaisia tilanteita. Joka tapauksessa vannoutuneita kommunisteja tämä toimeenpide ei kasvattanut.
Keskikoulussa "luokkatietoisemmat" nuoret liittyivät
kommunistiseen nuorisojärjestöön eli komsomoliin. Siihen ei varsinaisesti pakotettu. Tavallisesti riitti, kun siitä kyseenalaisesta kunniasta muutama kerta kieltäytyi, niin oppilas jätettiin rauhaan. Kuitenkin löytyi vapaaehtoisia, jotka liittyivät siihen. Minkälaisia etuisuuksia tästä liittymisestä ei koitunut, tuli vain jäsenmaksun maksaminen ja kokouksiin osallistuminen, jotka molemmat olivat pakollisia. Emme koskaan keskustelleet asiasta keskenämme, joten tämän liittymisen todellinen syy jäi epäselväksi. Jotkut pelastuivat siitä sanomalla olevansa uskovaisia. Tapahtui niinkin, että koko luokka korkeammalta taholta tulleen käskyn mukaan liittyi komsomoliin. Siinä tapauksessa kieltäytyjiä kohdeltiin tietenkin paljon ankarammin. Heitä jopa uhattiin erottaa koulusta. Muualla maailmassa sitä olisi sanottu aivan yksiselitteisesti rankaisemiseksi.
Manivald Kesamaa
Hyvät pioneerivuodet
Seuraava askel oli tietenkin liittyminen puolueeseen. Minkälaiseen? Sitä ei tarvinnut pohtia pitkään, koska Neuvostoliitossa on sallittu vain yksi puolue - kommunistinen puolue. Puolueeseen kuuluvien piti olla kaikkein parhaimpia, mutta hyvin useissa tapauksissa asia ei ollut niin. Puoluetta käytettiin tavallisesti jonkinlaisena ponnahduslautana monenlaisten etujen saamiseksi, kuten asuntojen, työpaikkojen, ulkomaanmatkojen jne. Isompien laitosten johtajien oli pakko kuulua puolueeseen, jos he halusivat säilyttää työpaikkansa. Siihen kuuluminen oli hyödyllistä vieläpä siinäkin suhteessa, että sananlasku: "Susi ei raatele sutta", vaikka tämä ei aina pidäkään paikka luonnossa, piti paikkansa kommunistien osalta. Puolueen jäsen voi aivan helposti välttyä rangaistukselta, joka olisi väistämätöntä puolueeseen kuulumattoman henkilön tapauksessa. Eräs esimerkki siitä. Äitini työskennellessä pankissa, eräs virkailija varasti suuremman summan. Teko tuli tietenkin heti ilmi. Jos joku nyt luulee, että rikollinen teko päätyi oikeuteen, niin hän erehtyy. Tuloksena oli, että kyseinen nainen siirrettiin siivoajaksi samaan pankkiin. Sekä hän, että pankinjohtaja olivat puolueen jäseniä ja niin rikos painettiin villaisella.
Jotkut tästä seurueesta saattoivat olla vannoutuneita kommunistisen ideologian kannatajia, mutta myöhemmin puolueeseen liittyviä kannusti ennenkaikkea oma karrieeri. Viron tasavallan voimaantulon jälkeen riensivät edellämainitut toverit kilpaa vakuuttamaan, että he liittyivät kommunistiseen puolueeseen vain nopeuttaakseen Neuvostoliiton tuhoa. Naurettava väite, mutta se kuitenkin tehosi, sillä uudessa Viron tasavallassa löysivät entiset punaiset, puoliksi punaiset, tai vaaleanpunaiset kameleontit itselleen aika nopeasti korkeat paikat.
Viron pinta-ala on vain 45 000 km2. Eräs pienempiä maailmassa. Mutta vieläkin pienemmäksi tämä jäi punaisten valloittajien tulon jälkeen. Koska Viron raja on samanaikaisesti myös Neuvostoliiton länsiraja, täytyi Moskovan olla varovainen, etteivät "epätietoiset" asukkaat pystyisi millään tavalla pitämään yhteyttä lemuavan kapitalistisen maailman kanssa. Viron pohjoisrannikko julistettiin suljetuksi raja-alueeksi ja pääsy merelle kiellettiin. Asukkaiden veneet sahattiin kahtia. Sama tapahtui Viron saarien, kuten Saarenmaan ja Hiidenmaan kanssa. Mutta ei ainoastaan nämä paikat. Koko Viron alueelle rakennettiin salaisia kohteita. Paldiskissa esimerkiksi oli atomisukellusveneiden tukikohta, Ämarissa ja Haapsalun lähistöllä sotilaallinen lentokenttä. Aivan luonollisesti Paldiski ja monet muut kaupungit olivat suljettuja asiattomilta. Kaikkien siellä asuvien tausta tutkittiin perusteellisesti. Kaiken lisäksi Virossa riitti muitakin sotilaallisia kohteita, pääasiallisesti ohjustukikohtia. Näinollen piikkilanka-aidat olivat anastetussa Virossa varsin tavallinen "luonnonilmiö". Kaiken kaikkiaan sellaisia kohteita Virossa oli ... 1565! Ei, en erehtynyt numeroista. Piikkilanka Virossa oli kaikkein tavallisin nähtävyys.
Eräs kipeämpiä kysymyksiä tallinnalaisille oli Tönismäelle "Tallinnan vapahtajien" kunniaksi pystytetty pronssipatsas, eli kansan suussa Aljosha, tai Pronssipoika. Vaikka patsas on virolaisten kuvanveistäjien virolaisen mallin mukaan tekemä, se symbolisoi virolaisille vihattuja venäläisiä valloittajia. Vihaa lietsoivat myös rintapielet kunniamerkkejä ja mitaleita täyteen ripustetut humalaiset venäläiset sotaveteraanit, jotka kokoontuivat joka vuosi 9. toukokuuta juhlimaan voitonpäivää. Tapaus, jota virolaiset olivat pakotettuja hiljaisina kestämään.
Koko asia oli siitä syystä vieläkin kummallisempi, ettei minkäänlaisia taisteluja Tallinnan vapahtamiseksi pidettykään. Saksalaiset olivat poistuneet Tallinnasta jo kaksi päivää ennen puna-.armeijan saapumista. Mutta Neuvostoliitossa suorastaan täytyi joka liittotasavallan pääkaupungissa olla tämän kaupungin "vapahtajien" kunniaksi pystytetty edustava monumentti, sekä tuntemattoman sotilaan hauta, tai kaupungin vapahtamisen yhteydessä kaatuneiden sotilaiden joukkohauta. Siitä vaatimuksesta lähtien pystytettiin virolaisten koulutyttöjen vuonna 1947 räjäyttämän puisen obeliskin tilalle kuvanveistäjän Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alas´in yhteistyönä valmistunut Pronssisoturi, jonka virallisena nimityksenä on "Tallinnan vapahtajien monumentti".
Mutta kun monumendin pystyttämisen kanssa ei ollut ongelmia, niin joukkohaudan kanssa niitä oli sitä enemmän. Tallinna "vapaudettiin" 22. syyskuuta 1944. ilman ainoatakaan kiväärinlaukausta, joten kaatuneita sankareita oli miltei mahdotonta löytää. Mistä ne "taistelussa kaatuneet vapahtajat" sitten olivat peräisin? Varsin todennäköistä on, että ne olivat joissakin muualla kaatuneitten ruumiit, jotka Tallinnan vapahtajina haudattiin. Kansan suussa kiersi huhu, että tekemistä oli marodöörien kanssa, jotka ammuttiin viinatehtaan ryöstämisen yhteydessä.
Käsittämättömästä syystä vastaperustettu Viron Tasavallan hallitus ei nähnyt tarpeelliseksi poistaa tätä pronssipoikaa samanaikaisesti muiden miehityksen tunnuksien kanssa. Tasavallan alkuaikana venäläiset olivat hiiren hiljaa, eivätkä vastustaneet edes Leninin patsaiden poissiirtämistä. Kun vihdoin 24. huhtikuuta 2007. alettiin siirtää Aljoshaa, paikalliset venäläiset järjestivät raivokkaan mielenosoituksen, joka huipentui tuhoamiseen, ryöstämiseen ja muuhun väkivaltaan. Suurin osa "mielenosoittajista" kuitenkin tyydytti pelkästään omaa tuhoamistarvettaan.
Koko historiansa aikana on Venäjä ja tämän jälkeen Neuvostoliitto aiheuttanut virolaisille pelkkää hätää ja kärsimystä. Ajattelemme vaikkapa virolaisten suurta "ystävää" Novgorodin ruhtinas Vjatshko`ta, jota virolaisen kirjailijan Enn Kippelin kirjassa kuvaillaan virolaisten suojelijana, mutta joka oli vain tavallinen ryöstäjä, joka jäi eräällä ryöstöretkellään saksalaisten ristiritarien loukkuun ja oli pakoitettu taistelemaan yhdessä virolaisten kanssa saksalaisia vastaan, Ivan Julman sotaretkia, joiden yhteydessä ryöstettiin Itä-Viron alueita, Pietari Suuren "ikkunaa Eurooppaan", joka kulki halki Viron ja lopuksi kommunistien riehumista Baltian valtioissa. Puheet vapahtamisesta, sekä veljellisestä avusta on tarkoitettu vain herkkäuskoisten rauhoittamiseksi. Koko tämän "avun" on viron kansa joutunut maksamaan hengillään, jota yksikään valloittajista ei ole pitänyt minään. Miten muuten pystyttiin todeuttamaan stalinismin julma aikakausi, jolloin käytännöllisesti katsoen tuhottiin melkein kaikki, jonka Viron tasavalta oli luonut itsenäisyyden aikana 20-ssa vuodessa. Tämän tuloksena Viron kansallinen kokoonpano koostuu 1/3 muukalaisista, jotka eivät pidä arvossa valtiota, jossa he asuvat, eivätkä kansaa, jonka keskellä he asuvat. Tähän asti he pitävät itseään vapahtajiksi ja kulttuurintuojiksi, ajattelematta edes niiden sanojen todellista merkitystä.
Läheskään kaikki venäläiset eivät ole tähän syyllisiä. Venäjällä on paljon ihmisiä, jotka ovat vastustaneet suurkansallista shovinismia ja ilkivaltaa, joka kohdistuu pieniin kansoihin. Emme saa unohtaa, että yhdessä virolaisten ja muiden kansallisuuksien kanssa kärsivät myös venäläiset Leninin perustaman ja Stalinin jatkossa kehittämän järjestelmän alaisina. Ei kansa, vaan johtajat ovat syyllisiä siihen, mitä heidän johtamansa valtio on saanut aikaan. Valitettavasti ei Venäjän eivätkä Neuvostoliiton johtajat ole koskaan ottaneet vastuuta siitä. Vieläkin enemmän - Neuvostoliiton jälkeläinen Riippumattomien Valtioiden Yhdistyksen mediassa ilmestyy jatkuvasti räikeää Viron ja muiden Balttianmaiden parjaamista. Moskovassa Kremlin isännät eivät ole luopuneet yrityksistään saada "erehtyneitä" valtioita taas kynsiinsä.
Niiden Venäjän asukaiden, jotka saavat tietonsa vain Venäjän hallituksen hyväksymän median kautta, on tietenkin vaikeata etsiä totuudenjyvää valheiden joukosta. Juuri tämän takia, että sama media kannustaa tavallisen venäläisen itsetietoisuutta, selvittäen hänelle, miten rehellinen ja oikeudenmukainen on Venäjä ja miten ilkeät ovat muiden valtioiden hallitukset. Varsinkin Neuvostoliiton hylänneet valtiot. Niin ovatkin "poliittisella roskaruualla" ravitut Venäjän kansalaiset henkisesti aliravittuja. Sama suuntaus ilmenee myös korkeimpien henkilöiden osalta. Viimeinen Neuvostoliiton puolueenjohtaja Mihail Gorbatshov sanoi puheessaan "leninilaisestä perinnöstä" Korkeimman Neuvoston kokouksessa: " ... on todella sääli, että loputtomissa puolueensisäisissä taisteluissa vallasta poikettiin Vladimir Leninin osoittamalta kurssilta, joka koskee kansojen vapaata valintaa ja itsemäärämisoikeutta ... "
Tässä Gorbatshov erehtyi. Tahtomatta, tai tahallisesti. Ensimmäisessä tapauksessa tämä osoittaa, että hän ei ollut tutustunut V. Leninin runsaan perintöön kirjallisuuden muodossa. Tämä ei ole yllättävä, sillä jopa tosiuskovaisetkaan eivät tavallisesti ole lukeneet Raamattua. Toisessa tapauksessa on tekemistä kommunistille ominaisen demagogian kanssa, joka yrittää väittää mustaa valkoiseksi. Sanoihan juuri kommunismin pääideologi Lenin itse rauhanjulistuksessaan: "Annektiolla eli vieraiden valtioiden valloittamisella tarkoittaa Neuvostohallitus /... / joka pienen, tai heikon kansan liittämistä suureen ja vahvaan valtioon ilman tämän kansan tarkaa, yksiselitteistä ja vapaaehtoisesti ilmaistua suostumusta ja halua, riippumatta siitä, milloin tämä väkivaltainen liittäminen on tapahtunut, riippumatta myös siitä, miten kehittynyt, tai jälkeenjäänyt on väkivaltaisesti liitettävä, tai väkivaltaisesti kyseisen valtion rajojen sisällä asuva kansa." (V.I.Lenin. Kootut teokset) Näinollen katso, miten tahdot, kommunisti on julistanut toimintansa jo alusta lähtien oikeudenmukaiseksi!
Sodan loputtua amerikkalaiset löysivät natsien keskitysleirit. Se, mitä he näkivät, järkytti jopa vereen ja kärsimyksiin tottuneita sotamiehiä. Sen verran kauhea oli heidän edessään avautunut näkymä. Toivuttuaan siitä he komensivat paikalle kaikki ympäristössä asuneet saksalaiset, jotta ne näkisivät, minkälaisia kauhuksia panivat toimeen heidän maanmiehensä. Järkytys oli suuri myös paikalisten asukkaiden keskuudessa. Muutamat natsileirit ovat säilyneet museoina. Yksi niistä on Puolassa sijaitseva Auschwitz.
Valitettavasti ei ole löytynyt ketään, joka olisi osoittanut Neuvostoliiton vankileireissä tapahtunutta. Ei ollut ketään, joka olisi kertonut maailmalle Valkoisen meren - Baltian meren kanavasta, joka käytännöllisesti katsoen on vuorattu ihmisluilla. Ei ole löytynyt ketään, jonka ääni olisi kantautunut yli koko maailman. Progressiiviset venäjän kirjailijat, esimerkiksi Aleksander Solzhenitsyn, jotka ovat
julkaisseet tämänaiheisia kirjoja, tai yrittäneet sitä tehdä, on leimattu kansanvihoilisiksi, tai mielenvikaisiksi. Mutta toisaalta neuvostoliitto kuului voittajiin, ja kuten sanoi Venäjän keisarinna Katariina: "Voittajia ei tuomita!" Ei tuomittukaan. Voittajat ovat aina oikeassa joka asiassa, häviäjät eivät koskaan! Voittajia ei tuomittu välittömästi sodan jälkeen, eikä myöhemminkään, kun Stalin murhasi ihmisiä. Jopa nytkin, kun Stalinista ei ole jäänyt, kuin huono muisto, ei kiinnosta Länttä totuuden paljastaminen. Niin voi Moskova entisen tapaan muuttaa historiaa itselleen sopivaksi. Ja ihmiset uskovat! Uskovat ja ylistävät, koska Moskova odottaa juuri sitä. Niin käy ilmi, että ihmisoikeusaktivistit Lännessä huutavat apua, kun Baltian valtioissa "sorretaan" venäjänkielistä ihmiskuntaa, kysymättä kertaakaan, miten tämä venäjänkielinen ihmiskunta itse käyttäytyy Baltianmaissa. Kummallista, ettei kertaakaan Baltian pienten valtioiden etnisen kansakunnan tilanne ole kiinnostanut länsimaailmaa, mutta sen sijaan osoitetaan myötätuntoa niissä valtioissa asuvien muukalaisten tilannetta kohtaan.
Tämä on aiheuttanut käsittämättömän tilanteen, jossa Viron vapauden puolesta Saksan armeijassa taisteilleita virolaisia sotilaita paheksutaan. Eikä ainoastaan sionistisissa piireissä, joita II Maailmansodan mainitseminen nostattaa takajaloilleen, vaan myös meidän oman valtiomme hallitus ei uskalla pitää arvossa virolaisten miesten toimintaa kotimaamme puolustamisessa.
19. lokakuuta 2008 luovutettiin Torissa (Pärnun lähellä) Viron sotamiehien muistokirkossa Viron kansan sankarille, Saksan armeijan riveissä taistelleelle Harald Nugiseks`ille Viron Kansan Kiitosmitali. Turha on kysyä, osallistuko siihen tilaisuuteen yksikään Viron hallituksen edustaja. Ei tietenkään! Yhdelläkään ei riittänyt sisua siihen. "...Mitä täytyy ajatella nykyisen nuoren sukupolven, jos valtiomme johtajat häpeävät meitä, Viron rajojen puolustajia?" kysyi Harald Nugiseks itse. Löytyykö vastaajia?
Taistelussa venäläisiä valloittajia vastaan Saksan armeijassa sankareina esiintyneiden Harald Nugiseks`in, sekä Harald Riipalun muistoksi aiottiin painaa postimerkki. Ensimmäinen postimerkki ilmestyi, mutta toinen ei.
"Päivää ennen, kun meidän oli määrä saada painetut postimerkit, Eesti Posti (Viron Postin) edustaja ilmoitti, ettei sitä postimerkkiä ole mahdollista painaa, koska postimerkin tarkastaneiden asiantuntijoiden mukaan kuvassa on natsi", kertoo Viron Legioonan Ystävien Kerhon (ELSK) jäsen.
Käsittämätönta, ketka olivat nämä "asiantuntijat". Käytiinkö todellakin kysymässä lupaa Israelista? Ensinnäkin sana "natsi" tarkoittaa kansallissosialistisen puolueen jäsentä, mitä Riipalu missään tapaksessa ei ollut. Toiseksi oman valtion kansalaisten kunnioittamisen pitäisi olla valtion sisäinen asia.
Postifirman edustaja selosti, että heti ensimmäisen postimerkin ilmestyttyä alkoi painostus hallituksen taholta. Eesti Post sai moitteita, kun he olivat uskaltaneet julkaIsta sellaisen postimerkin.
"Nyt he pelkäävät uutta hallituksen painostusta, sekä tämän lisäksi eivät ymmärrä meidän päämääräämme entiset länsiliittoutuneet, eikä Venäjä," sanoi ELSK-n jäsen.
Maailmalle tilanteen selvittämisen sijasta valitsi meidän hallituksemme viron sotasankarien, jotka Nugiseks ja Riipalu epäilemättä olivat, muiston kieltämisen. Mitä tulee Venäjän hallitsijoihin, niin heille on turha edes yrittää selvittää mitään.
"Se, mitä kommunistinen punapyöveli sai aikaan Virossa vuosina 1939 - 1941 herättäisi kuolleissakaan hyökkääjän. Mitään sellaista ei ole koskaan tapahtunut tälle valtiolle, ihmisille, eikä taloudelle. Tämän hallitusjärjestelmän tilille voi laskea neljänneksen virolaisten murhaamisen tai kotimaalta poistumisen. Sellaista ihmismenetystä ei ole yhdelläkään kansalla, olkoon ne sitten juutalaiset, puolalaiset, tai ketkä tahansa."
http://www.eestileegion.com/index.php?categoryid=23
Jopa pieni eläin, tai lintu puolustaa oma pikku pesäänsä, miksei sitten ihminen? Sitä meidän pesäämme, jota me nimitämme Viroksi on usein uhattu ja ryöstetty. Onhan täysin ymmärrettävä, että myös meidän kansamme on tarttunut aseisiin kotinsa suojelemiseksi. Parhaiten ilmeni tämä Vapaussodassa 1918 - 1920, jossa viron kansa taisteli vihattua venäläistä valloittajaa vastaan ja saavutti voiton. Ei kestänyt kauan tämäkään vaikeuksien kautta saavutettu vapaus. Seuraavan "vapahtajan" kyltin alla vierivät pienen kotimaamme ylitse kommunistiset sotajoukot, tuoden mukaansa väkivallan. Vain pieni osa virolaisista kodeista jäi koskematta valloittajien ja heidän kätyriensä - viron kommunistien riehumisesta. Oliko se sitten mikään ihme, ettö viron kansa näki saksalaisissa ennen kaikkea kommunistisesta orjuudesta vapahtajia? Entä voiko syyttää virolaisia miehiä, jotka pukivat ylleen saksalaisen univormun, kostaakseen venäläisille särjetyistä perheistään, sekä murhatuista omaisistaan?
Oikeassa oli ihminen, joka sanoi: "Jos sinua uhkaa vesikauhuinen koira, sinun on täysin samantekevä, kuka ojentaa sinulle kalikan itsepuolustukseksi." Kalikkaana oli siihen aikaan Saksan armeija, ja me hyväksyimme tämän, sillä vain näin pystyimme kostamaan karkoitettujen ja murhattujen puolesta.
Valitettavasti käsitimme liian myöhään, ettei uudenkaan isännän suunnitelmissa ollut sijaa virolaisten toiveille. Siellä, missä me näimme mahdollisuuden itsenäiseen valtioon, näkivät saksalaiset vain Saksan uutta aluetta. Jopa silloinkin, kun Saksan armeija oli vetäytymässä ja meidän sotilaamme niiden mukana, säilyi vieläkin toivo itsenäisen valtion uudelleensyntymisestä. Valitettavasti tämä jäi vain toiveajatteluksi. Saksaa ei kiinnostanut enää muiden valtioiden kohtalo, kun maa heidän jalkojensa alla paloi.
Kumpaa me sitten syytämme? Niitäkö, jotka pukeutuivat saksalaiseen kenttäpukuun suojellakseen Viroa, tai niitä, jotka pitivät punatähtistä päähinettä, jotta Viro saadettaisiin taas Moskovan haltuun? Ketkä he ylipäänsä olivat, ne erilaisiin asepukuihin pukeutuneet?
Saksan armeijaan liittyivät monet vapaaehtoisesti taistellakseen punaista terroria vastaan, venäjän armeijaan pääasiallisesti mobilisoitiin. Luonnolisesti löytyi niitäkin, jotka vapaaehtoisesti liittyivät kommunistiseen hävityspataljoonaan - kaikkein verisimpään ja julmimpaan osastoon, jonka päämääränä oli tuhota oma kansaa, suuremmaksi osin aseettomia kansalaisia. Hävityspataljoonien alkuperäinen tarkoitus oli taistella selustassa olevia vihollisjoukkoja vastaan. Kohta ne kuitenkin huomasivat, että on paljon helpompaa terrorisoida paikallisia asukkaita. Luonnollisesti on vaarattomampaa tappa siviilejä, kuin ryömiä mahallaan taistelukentällä.
Venäläiset muodostivat hävityspataljoonien kokoonpanosta paikoin yli 50%. Myös tallinnalaisessa hävityspataljoonassa oli paljon venäläisiä. Heinäkuun 19. päivä Audrun lähistöllä pidetyn taistelun jälkeen tuotiin Tallinnaan sairaalaan 8 virolaista, 14 venäläistä ja 2 juutalaista. Sellainen saattoi suurin piirtein olla myös kansallisuuksien suhde. Tärkeä tehtävä hävityspataljoonissa oli juutalaisilla. Monista laitoksista kaikki juutalaiset liittyivät hävityspataljoonaan. Tallinna Rauaniit tehtaalta liittyivät hävityspataljoonaan tehtaan johtaja juutalainen Tsemach Delski, juutalaiset Max Grossmann, Boruch Schur, David Schulmann, Jakob Freimann, Moisel Schmotkin, Benno Rubinstein, Ruvim Racheltschik, Jakob Vigderhaus, Samuel Lazdin, Moisei Tsimbalov ja Refoel Goldmann. Niistä Boruch Schur määrättiin 7. hävityspataljoonan talouspäälliköksi, Jakob Vigderhaus kuljetuksesta vastaavaksi ja Refoel Goldmann – ruuanhankkijaksi. Muut juutalaiset palvelivat pataljoonan päämajassa kirjureina, puhelunvälittäjinä jne. eli siis ammateissa, joissa heidän ei täytynyt osallistua taisteluihin.
Tallinnan hävityspataljoonissa oli edellä mainittujen lisäksi seuraavat juutalaiset: Joosep ja Harry Goldmann, S.Haitin, Isak Halupovitsch, Semjon Hoff, Jossif Jurkevitsch, Jossif Maljeschkin, Isak Meier ja Ruvim Minskerid, Haim Racheltschik, Nattut Salmann, Moisei Schemschilevitsch, Nochem Slomka, Abram, Mihhail ja Moisei Smolenskid, David ja Noachim Smoljanskid, Isak Steinert, Sergei Strazd, Mihhail ja Simon Strassmannid, Salomon Streter, Salomon Stummer, Mendel Vinnik, Iljazer Tsipikov, Abram Vseviov, Mendel Vuschtschik, Nison Gudstein, Ginsburg, Gurevitsch j.t.
Tallinnassa oli arsenaalin palveluksessa juutalainen H.Senderov, jonka tehtävänä hävityspataljoonassa oli tärkeämpien laitosten räjäyttäminen. Mainittujen lisäksi olivat hävityspataljoonassa dr.G.Aisenstadt, S.Kabalkin, V.Kaznelson, Abraham Kosotski, Gaiselovski, Gassenfeldt, Mandelkern, Pewaner, Sclutzki, Doba Teitelbaum, Oskar Stein, Isak Bulkin, Kaschevlin, Meise Leib, Benjamin Bell, Jakob Senkin, Simon Strasemann, Vassili Piskover, R.Frank, Niska Lubovitsch, Ruvim Malin.
Tarton hävityspataljoonassa olivat juutalaiset veljet Salomon ja Hirsch Gelinovid, Faive Glückmann, Mandel, Zeitlein, Barkus, Rosenfeldt, Mjanovski, Epstein, Katzerõgin, Mirovski, Hirschfeldt, Moisei Josselvitsch, Ovsei Katz j.t.
Tallinnan juutalainen Leo Epstein oli jotenkin päätynyt Viljandin hävityspataljoonaan, jossa hänen lisäkseen oli Viljandin liikkeiden ryöstäjäksi vielä juutalainen Matskin. Vörun hävityspataljoonassa olivat juutalaiset Boris Friedemann, Jerschik Schtschigol, Spitka, Rachmilevitsch j.t., Pärnussa Joosep Goldmann, Jakob Jolanski, Amelin j.t.
(Suokoot juutalaiset minulle anteeksi, jos he sattuvat lukemaan tätä, mutta tämä kaikki ei ole minun keksimäni, vaan tarkistettavia faktoja)
Hävityspataljoonien toimeenpanot olivat erittäin raakoja. Uhreja kidutettiin eläimellisesti ennen murhaamista. Usein ihmisiä haudattiin elävinä tai poltettiin kuoliaaksi. Vauvoja ammuttiin äitiensä kanssa, nuoret tytöt raiskattiin, jonka jälkeen heiltä leikattiin rinnat ja jätettiin kuolemaan. Taloja poltettiin, omaisuutta ryöstettiin. Voiko sellaisissa murhamiehissä olla enää mitään inhimillistä?
Suurin osa miehistä vietiin kuitenkin väkisin Puna-armeijaan, jossa he viruivat työleireillä, sillä aluksi heitä ei uskallettu aseistaa. Koska olosuhteet näillä leireillä muistuttivat varsin paljon keskitysleirejä, niin miesten kuolleisuus oli suuri.
Kumpi on sitten vapaustaistelija, kumpi valloittaja? Saksan kansallissosialismi, jota tavallisesti sekoitetaan Italiassa valtionmuotona olleeseen fashismiin, on maailmassa tuomittu tämä sotarikoksien takia. Näinollen tuomitaan automaattisesti myös sotamiehet, jotka tämän armeijan riveissä taistelivat. Niiden joukossa myös ne, joiden ainoana päämääränä oli vapaa kotimaa. Yksikään niistä ei puoltanut Hitlerin valloitussuunnitelmia. Sitä todistaa vaikka se, ettei yksikään virolainen kuulunut NSDAP-iin - kansallissosialistiseen puolueeseen, joka ainoana oli Saksassa sallittu. Myös saksalaisten mielestä: " ... virolaiset eivät ole kiinnostuneet sellaisesta politiikasta, joka on etusijalla kansansosialistisella Saksalla. Saksalaisten ongelmat eivät liikuta virolaisia ja varsin usein virolaisten suhtautuminen on jopa torjuva. Mutta yhdessä asiassa ovat virolaiset kanssamme samaa mieltä: tämä on tarve taistella bolshevismia vastaan." Sitävastoin Neuvostoliiton Kommunistiseen Puolueeseen kuului paljon virolaisia sotilaita. Kumpi on näinollen aatteellisempi? Kumpi on vapaustaistelija? Siitä huolimatta ei saa asettaa yhden nimittäjän alle kaikkia Puna-armeijassa taistelleita virolaisia. Suuri osa korkeammassa asemassa olevat miehet näkivät punavallan palvelemisessa uralla etenemisen mahdollisuutena. Tavallisista sotamiehistä vain muutamat saatoivat olla vannoutuneita kommunisteja. Suurimman osan sotilaiden päämääränä oli vapaa Viro. Valitettavasti erehtyivät kummassakin univormussa taistelleet.
Muistakaamme, että kommunistinen puolue on kielletty monessa valtiossa, mutta kommunismia hallitusmuotona ei ole vielä maailmassa tuomittu, eikä mitä toden näköisemmin tuomitakaan. Tähän asti entinen Neuvostoliitto on seppelöity vapahtajan sädekehällä. Näin ollen ei pidetä sopivana tunnustaa "väärän" hallituksen riveissä taistelleita vapaustaistelijoina, vaikka todellisuudessa he sitä olivatkin. Ulkomaista puhumatta, myös meidän oma kaksinaamainen hallituksemme piilotta päänsä strutsin tavoin siipensä alle, kun niitä asioita otetaan puheeksi. Monet niistä toivoisivat samassa hartaasti, että myös heidän kommunistinen menneisyys unohdettaisiin.
Vuonna 2002 pystytettiin Pärnun vanhaan puistoon muistomerkki Saksan armeijassa kommunismin vastaan taistelleiden virolaisten muistoksi. Vain muutama kuukausi tämän jälkeen hallituksemme vaati sen poistamista. Vuonna 2004 se kuitenkin sai uuden paikan Lihulassa, jossa muistomerkki sai niin ikään olla vain muutaman kuukauden. Viron silloisen sisäministerin Margus Leivon aktiivisen toiminnan tuloksena tämä pääasiallisesti yksityisten annetuksien tuella valmistunut muistomerkki poistettiin tällä kertaa väkivaltaisesti. Syyksi mainittiin "muistomerkin heikko taiteellinen arvo ja sen korkokuvassa selvästi erottuva SS-osastojen univormu". Samassa on USA-n mielipide yksiselitteinen: "... Baltian Waffen SS osastoja täytyy pitää päämäärältä, ideologialta, toiminnalta ja osallistumiselta erilaisiksi, kuin Saksan SS osastoja. Tämän takia komissio ei laske niitä kuuluvaksi USA-n hallituksen vihollisten joukkoon, kuten on merkittu korjauksena karkoitettavien henkilöiden laissa, pykälä 13." (Washington, 01.09.1950)
Kiitos rakkaalle Stalinille onnellisesta lapsuudesta!
Kommunistinen kasvatus oli hyvin tärkeä, sen oli määrä alkaa jo lastentarhassa. Pikkulapsille luettiin korkeatasoisia ideologisia kirjoja Vladimir Leninin elämästä ja työstä. Kirkassilmäiset lapsukaiset lausuivat innokkaina lastentarhan juhlissa: "Suuri Lenin, hän oli jalo, niin huolehtiva, viisas ja hyvä... jne." Samalla ne, jotka valitsivat sellaisen "opettavaisen" luettavan, unohtivat tavallisesti, että "jalo" setä Lenin oli ensimmäinen pakkotyöleirien perustaja Venäjällä. Tosi asiassa lapsille olisi ehkä ollut hieman vaikea selostaa sellaisten leirien tarkoitusta. Ilmeisesti siitä syystä tämä osa jätettiin väliin. Sitä paitsi monet lapset joutuivat myöhemmin vanhempiensa kanssa tutustumaan niihin paikkoihin henkilökohtaisesti.
Myöhemmin, koulussa propagoitiin ensimmäisestä kouluvuodesta alkaen lokakuun lasten statusta. Miksi juuri lokakuun? Lokakuulla oli Neuvostoliitossa suuri merkitys, sillä juuri lokakuussa vuonna 1917 tapahtui Suuri Sosialistinen Lokakuun Vallankaappaus. (Totta, silminnäkijät kertoivat myöhemmin, että kyseessä ei ollut kovinkaan suuri tapahtuma, vaan että tekemisissä oltiin yksinkertaisesti massamurhan kanssa. Valitettavasti kertojat hävisivät jonnekin yksi toisensa jälkeen). Siitä syystä tämä lokakuu nimitys täytyi ikuistaa. Oli elokuvateatterit Lokakuu (yksi niistä Tallinnassakin), teatterit Punainen Lokakuu, laivat Suuri Lokakuu jne.
Toisella luokalla tavallisesti koko luokka liitettiin
Keskikoulussa "luokkatietoisemmat" nuoret liittyivät
Se, joka nyt on kommunisti
oli kerran pioneeri.
Koskaan häntä ei taivuttanut
yksikään myrsky.
oli kerran pioneeri.
Koskaan häntä ei taivuttanut
yksikään myrsky.
Manivald Kesamaa
Hyvät pioneerivuodet
Ainoan oikean puolueen, kommunistisen puolueen jäsenkortti
Seuraava askel oli tietenkin liittyminen puolueeseen. Minkälaiseen? Sitä ei tarvinnut pohtia pitkään, koska Neuvostoliitossa on sallittu vain yksi puolue - kommunistinen puolue. Puolueeseen kuuluvien piti olla kaikkein parhaimpia, mutta hyvin useissa tapauksissa asia ei ollut niin. Puoluetta käytettiin tavallisesti jonkinlaisena ponnahduslautana monenlaisten etujen saamiseksi, kuten asuntojen, työpaikkojen, ulkomaanmatkojen jne. Isompien laitosten johtajien oli pakko kuulua puolueeseen, jos he halusivat säilyttää työpaikkansa. Siihen kuuluminen oli hyödyllistä vieläpä siinäkin suhteessa, että sananlasku: "Susi ei raatele sutta", vaikka tämä ei aina pidäkään paikka luonnossa, piti paikkansa kommunistien osalta. Puolueen jäsen voi aivan helposti välttyä rangaistukselta, joka olisi väistämätöntä puolueeseen kuulumattoman henkilön tapauksessa. Eräs esimerkki siitä. Äitini työskennellessä pankissa, eräs virkailija varasti suuremman summan. Teko tuli tietenkin heti ilmi. Jos joku nyt luulee, että rikollinen teko päätyi oikeuteen, niin hän erehtyy. Tuloksena oli, että kyseinen nainen siirrettiin siivoajaksi samaan pankkiin. Sekä hän, että pankinjohtaja olivat puolueen jäseniä ja niin rikos painettiin villaisella.
Jotkut tästä seurueesta saattoivat olla vannoutuneita kommunistisen ideologian kannatajia, mutta myöhemmin puolueeseen liittyviä kannusti ennenkaikkea oma karrieeri. Viron tasavallan voimaantulon jälkeen riensivät edellämainitut toverit kilpaa vakuuttamaan, että he liittyivät kommunistiseen puolueeseen vain nopeuttaakseen Neuvostoliiton tuhoa. Naurettava väite, mutta se kuitenkin tehosi, sillä uudessa Viron tasavallassa löysivät entiset punaiset, puoliksi punaiset, tai vaaleanpunaiset kameleontit itselleen aika nopeasti korkeat paikat.
* * *
Viron pinta-ala on vain 45 000 km2. Eräs pienempiä maailmassa. Mutta vieläkin pienemmäksi tämä jäi punaisten valloittajien tulon jälkeen. Koska Viron raja on samanaikaisesti myös Neuvostoliiton länsiraja, täytyi Moskovan olla varovainen, etteivät "epätietoiset" asukkaat pystyisi millään tavalla pitämään yhteyttä lemuavan kapitalistisen maailman kanssa. Viron pohjoisrannikko julistettiin suljetuksi raja-alueeksi ja pääsy merelle kiellettiin. Asukkaiden veneet sahattiin kahtia. Sama tapahtui Viron saarien, kuten Saarenmaan ja Hiidenmaan kanssa. Mutta ei ainoastaan nämä paikat. Koko Viron alueelle rakennettiin salaisia kohteita. Paldiskissa esimerkiksi oli atomisukellusveneiden tukikohta, Ämarissa ja Haapsalun lähistöllä sotilaallinen lentokenttä. Aivan luonollisesti Paldiski ja monet muut kaupungit olivat suljettuja asiattomilta. Kaikkien siellä asuvien tausta tutkittiin perusteellisesti. Kaiken lisäksi Virossa riitti muitakin sotilaallisia kohteita, pääasiallisesti ohjustukikohtia. Näinollen piikkilanka-aidat olivat anastetussa Virossa varsin tavallinen "luonnonilmiö". Kaiken kaikkiaan sellaisia kohteita Virossa oli ... 1565! Ei, en erehtynyt numeroista. Piikkilanka Virossa oli kaikkein tavallisin nähtävyys.
Neuvostoliittolaisia ohjustukikohtia Virossa ennen vuotta 1990
Hylättyjä tukikohtia Virossa
Paldiskin kaupunki miehittäjien jäljeltä
* * *
Pronssiyö
Eräs kipeämpiä kysymyksiä tallinnalaisille oli Tönismäelle "Tallinnan vapahtajien" kunniaksi pystytetty pronssipatsas, eli kansan suussa Aljosha, tai Pronssipoika. Vaikka patsas on virolaisten kuvanveistäjien virolaisen mallin mukaan tekemä, se symbolisoi virolaisille vihattuja venäläisiä valloittajia. Vihaa lietsoivat myös rintapielet kunniamerkkejä ja mitaleita täyteen ripustetut humalaiset venäläiset sotaveteraanit, jotka kokoontuivat joka vuosi 9. toukokuuta juhlimaan voitonpäivää. Tapaus, jota virolaiset olivat pakotettuja hiljaisina kestämään.
"Vapahtaja" laulamassa patrioottisia lauluja. Eivätkö ole samannäköisiä allaolevan kuvan kanssa?
Koko asia oli siitä syystä vieläkin kummallisempi, ettei minkäänlaisia taisteluja Tallinnan vapahtamiseksi pidettykään. Saksalaiset olivat poistuneet Tallinnasta jo kaksi päivää ennen puna-.armeijan saapumista. Mutta Neuvostoliitossa suorastaan täytyi joka liittotasavallan pääkaupungissa olla tämän kaupungin "vapahtajien" kunniaksi pystytetty edustava monumentti, sekä tuntemattoman sotilaan hauta, tai kaupungin vapahtamisen yhteydessä kaatuneiden sotilaiden joukkohauta. Siitä vaatimuksesta lähtien pystytettiin virolaisten koulutyttöjen vuonna 1947 räjäyttämän puisen obeliskin tilalle kuvanveistäjän Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alas´in yhteistyönä valmistunut Pronssisoturi, jonka virallisena nimityksenä on "Tallinnan vapahtajien monumentti".
Mutta kun monumendin pystyttämisen kanssa ei ollut ongelmia, niin joukkohaudan kanssa niitä oli sitä enemmän. Tallinna "vapaudettiin" 22. syyskuuta 1944. ilman ainoatakaan kiväärinlaukausta, joten kaatuneita sankareita oli miltei mahdotonta löytää. Mistä ne "taistelussa kaatuneet vapahtajat" sitten olivat peräisin? Varsin todennäköistä on, että ne olivat joissakin muualla kaatuneitten ruumiit, jotka Tallinnan vapahtajina haudattiin. Kansan suussa kiersi huhu, että tekemistä oli marodöörien kanssa, jotka ammuttiin viinatehtaan ryöstämisen yhteydessä.
Käsittämättömästä syystä vastaperustettu Viron Tasavallan hallitus ei nähnyt tarpeelliseksi poistaa tätä pronssipoikaa samanaikaisesti muiden miehityksen tunnuksien kanssa. Tasavallan alkuaikana venäläiset olivat hiiren hiljaa, eivätkä vastustaneet edes Leninin patsaiden poissiirtämistä. Kun vihdoin 24. huhtikuuta 2007. alettiin siirtää Aljoshaa, paikalliset venäläiset järjestivät raivokkaan mielenosoituksen, joka huipentui tuhoamiseen, ryöstämiseen ja muuhun väkivaltaan. Suurin osa "mielenosoittajista" kuitenkin tyydytti pelkästään omaa tuhoamistarvettaan.
Pronssiyön tapahtumia
* * *
Koko historiansa aikana on Venäjä ja tämän jälkeen Neuvostoliitto aiheuttanut virolaisille pelkkää hätää ja kärsimystä. Ajattelemme vaikkapa virolaisten suurta "ystävää" Novgorodin ruhtinas Vjatshko`ta, jota virolaisen kirjailijan Enn Kippelin kirjassa kuvaillaan virolaisten suojelijana, mutta joka oli vain tavallinen ryöstäjä, joka jäi eräällä ryöstöretkellään saksalaisten ristiritarien loukkuun ja oli pakoitettu taistelemaan yhdessä virolaisten kanssa saksalaisia vastaan, Ivan Julman sotaretkia, joiden yhteydessä ryöstettiin Itä-Viron alueita, Pietari Suuren "ikkunaa Eurooppaan", joka kulki halki Viron ja lopuksi kommunistien riehumista Baltian valtioissa. Puheet vapahtamisesta, sekä veljellisestä avusta on tarkoitettu vain herkkäuskoisten rauhoittamiseksi. Koko tämän "avun" on viron kansa joutunut maksamaan hengillään, jota yksikään valloittajista ei ole pitänyt minään. Miten muuten pystyttiin todeuttamaan stalinismin julma aikakausi, jolloin käytännöllisesti katsoen tuhottiin melkein kaikki, jonka Viron tasavalta oli luonut itsenäisyyden aikana 20-ssa vuodessa. Tämän tuloksena Viron kansallinen kokoonpano koostuu 1/3 muukalaisista, jotka eivät pidä arvossa valtiota, jossa he asuvat, eivätkä kansaa, jonka keskellä he asuvat. Tähän asti he pitävät itseään vapahtajiksi ja kulttuurintuojiksi, ajattelematta edes niiden sanojen todellista merkitystä.
Läheskään kaikki venäläiset eivät ole tähän syyllisiä. Venäjällä on paljon ihmisiä, jotka ovat vastustaneet suurkansallista shovinismia ja ilkivaltaa, joka kohdistuu pieniin kansoihin. Emme saa unohtaa, että yhdessä virolaisten ja muiden kansallisuuksien kanssa kärsivät myös venäläiset Leninin perustaman ja Stalinin jatkossa kehittämän järjestelmän alaisina. Ei kansa, vaan johtajat ovat syyllisiä siihen, mitä heidän johtamansa valtio on saanut aikaan. Valitettavasti ei Venäjän eivätkä Neuvostoliiton johtajat ole koskaan ottaneet vastuuta siitä. Vieläkin enemmän - Neuvostoliiton jälkeläinen Riippumattomien Valtioiden Yhdistyksen mediassa ilmestyy jatkuvasti räikeää Viron ja muiden Balttianmaiden parjaamista. Moskovassa Kremlin isännät eivät ole luopuneet yrityksistään saada "erehtyneitä" valtioita taas kynsiinsä.
Niiden Venäjän asukaiden, jotka saavat tietonsa vain Venäjän hallituksen hyväksymän median kautta, on tietenkin vaikeata etsiä totuudenjyvää valheiden joukosta. Juuri tämän takia, että sama media kannustaa tavallisen venäläisen itsetietoisuutta, selvittäen hänelle, miten rehellinen ja oikeudenmukainen on Venäjä ja miten ilkeät ovat muiden valtioiden hallitukset. Varsinkin Neuvostoliiton hylänneet valtiot. Niin ovatkin "poliittisella roskaruualla" ravitut Venäjän kansalaiset henkisesti aliravittuja. Sama suuntaus ilmenee myös korkeimpien henkilöiden osalta. Viimeinen Neuvostoliiton puolueenjohtaja Mihail Gorbatshov sanoi puheessaan "leninilaisestä perinnöstä" Korkeimman Neuvoston kokouksessa: " ... on todella sääli, että loputtomissa puolueensisäisissä taisteluissa vallasta poikettiin Vladimir Leninin osoittamalta kurssilta, joka koskee kansojen vapaata valintaa ja itsemäärämisoikeutta ... "
Tässä Gorbatshov erehtyi. Tahtomatta, tai tahallisesti. Ensimmäisessä tapauksessa tämä osoittaa, että hän ei ollut tutustunut V. Leninin runsaan perintöön kirjallisuuden muodossa. Tämä ei ole yllättävä, sillä jopa tosiuskovaisetkaan eivät tavallisesti ole lukeneet Raamattua. Toisessa tapauksessa on tekemistä kommunistille ominaisen demagogian kanssa, joka yrittää väittää mustaa valkoiseksi. Sanoihan juuri kommunismin pääideologi Lenin itse rauhanjulistuksessaan: "Annektiolla eli vieraiden valtioiden valloittamisella tarkoittaa Neuvostohallitus /... / joka pienen, tai heikon kansan liittämistä suureen ja vahvaan valtioon ilman tämän kansan tarkaa, yksiselitteistä ja vapaaehtoisesti ilmaistua suostumusta ja halua, riippumatta siitä, milloin tämä väkivaltainen liittäminen on tapahtunut, riippumatta myös siitä, miten kehittynyt, tai jälkeenjäänyt on väkivaltaisesti liitettävä, tai väkivaltaisesti kyseisen valtion rajojen sisällä asuva kansa." (V.I.Lenin. Kootut teokset) Näinollen katso, miten tahdot, kommunisti on julistanut toimintansa jo alusta lähtien oikeudenmukaiseksi!
He "vapauttivat" Viron, mutta unohtivat kotitien
Sodan loputtua amerikkalaiset löysivät natsien keskitysleirit. Se, mitä he näkivät, järkytti jopa vereen ja kärsimyksiin tottuneita sotamiehiä. Sen verran kauhea oli heidän edessään avautunut näkymä. Toivuttuaan siitä he komensivat paikalle kaikki ympäristössä asuneet saksalaiset, jotta ne näkisivät, minkälaisia kauhuksia panivat toimeen heidän maanmiehensä. Järkytys oli suuri myös paikalisten asukkaiden keskuudessa. Muutamat natsileirit ovat säilyneet museoina. Yksi niistä on Puolassa sijaitseva Auschwitz.
Valitettavasti ei ole löytynyt ketään, joka olisi osoittanut Neuvostoliiton vankileireissä tapahtunutta. Ei ollut ketään, joka olisi kertonut maailmalle Valkoisen meren - Baltian meren kanavasta, joka käytännöllisesti katsoen on vuorattu ihmisluilla. Ei ole löytynyt ketään, jonka ääni olisi kantautunut yli koko maailman. Progressiiviset venäjän kirjailijat, esimerkiksi Aleksander Solzhenitsyn, jotka ovat
Tämä on aiheuttanut käsittämättömän tilanteen, jossa Viron vapauden puolesta Saksan armeijassa taisteilleita virolaisia sotilaita paheksutaan. Eikä ainoastaan sionistisissa piireissä, joita II Maailmansodan mainitseminen nostattaa takajaloilleen, vaan myös meidän oman valtiomme hallitus ei uskalla pitää arvossa virolaisten miesten toimintaa kotimaamme puolustamisessa.
19. lokakuuta 2008 luovutettiin Torissa (Pärnun lähellä) Viron sotamiehien muistokirkossa Viron kansan sankarille, Saksan armeijan riveissä taistelleelle Harald Nugiseks`ille Viron Kansan Kiitosmitali. Turha on kysyä, osallistuko siihen tilaisuuteen yksikään Viron hallituksen edustaja. Ei tietenkään! Yhdelläkään ei riittänyt sisua siihen. "...Mitä täytyy ajatella nykyisen nuoren sukupolven, jos valtiomme johtajat häpeävät meitä, Viron rajojen puolustajia?" kysyi Harald Nugiseks itse. Löytyykö vastaajia?Taistelussa venäläisiä valloittajia vastaan Saksan armeijassa sankareina esiintyneiden Harald Nugiseks`in, sekä Harald Riipalun muistoksi aiottiin painaa postimerkki. Ensimmäinen postimerkki ilmestyi, mutta toinen ei.
Harald Nugiseksin kunniaksi painettu postimerkki
Harald Riipalun postimerkki, jonka painamiseen ei annetu lupaa
"Päivää ennen, kun meidän oli määrä saada painetut postimerkit, Eesti Posti (Viron Postin) edustaja ilmoitti, ettei sitä postimerkkiä ole mahdollista painaa, koska postimerkin tarkastaneiden asiantuntijoiden mukaan kuvassa on natsi", kertoo Viron Legioonan Ystävien Kerhon (ELSK) jäsen.
Käsittämätönta, ketka olivat nämä "asiantuntijat". Käytiinkö todellakin kysymässä lupaa Israelista? Ensinnäkin sana "natsi" tarkoittaa kansallissosialistisen puolueen jäsentä, mitä Riipalu missään tapaksessa ei ollut. Toiseksi oman valtion kansalaisten kunnioittamisen pitäisi olla valtion sisäinen asia.
Postifirman edustaja selosti, että heti ensimmäisen postimerkin ilmestyttyä alkoi painostus hallituksen taholta. Eesti Post sai moitteita, kun he olivat uskaltaneet julkaIsta sellaisen postimerkin.
"Nyt he pelkäävät uutta hallituksen painostusta, sekä tämän lisäksi eivät ymmärrä meidän päämääräämme entiset länsiliittoutuneet, eikä Venäjä," sanoi ELSK-n jäsen.
Maailmalle tilanteen selvittämisen sijasta valitsi meidän hallituksemme viron sotasankarien, jotka Nugiseks ja Riipalu epäilemättä olivat, muiston kieltämisen. Mitä tulee Venäjän hallitsijoihin, niin heille on turha edes yrittää selvittää mitään.
"Se, mitä kommunistinen punapyöveli sai aikaan Virossa vuosina 1939 - 1941 herättäisi kuolleissakaan hyökkääjän. Mitään sellaista ei ole koskaan tapahtunut tälle valtiolle, ihmisille, eikä taloudelle. Tämän hallitusjärjestelmän tilille voi laskea neljänneksen virolaisten murhaamisen tai kotimaalta poistumisen. Sellaista ihmismenetystä ei ole yhdelläkään kansalla, olkoon ne sitten juutalaiset, puolalaiset, tai ketkä tahansa."
http://www.eestileegion.com/index.php?categoryid=23
Jopa pieni eläin, tai lintu puolustaa oma pikku pesäänsä, miksei sitten ihminen? Sitä meidän pesäämme, jota me nimitämme Viroksi on usein uhattu ja ryöstetty. Onhan täysin ymmärrettävä, että myös meidän kansamme on tarttunut aseisiin kotinsa suojelemiseksi. Parhaiten ilmeni tämä Vapaussodassa 1918 - 1920, jossa viron kansa taisteli vihattua venäläistä valloittajaa vastaan ja saavutti voiton. Ei kestänyt kauan tämäkään vaikeuksien kautta saavutettu vapaus. Seuraavan "vapahtajan" kyltin alla vierivät pienen kotimaamme ylitse kommunistiset sotajoukot, tuoden mukaansa väkivallan. Vain pieni osa virolaisista kodeista jäi koskematta valloittajien ja heidän kätyriensä - viron kommunistien riehumisesta. Oliko se sitten mikään ihme, ettö viron kansa näki saksalaisissa ennen kaikkea kommunistisesta orjuudesta vapahtajia? Entä voiko syyttää virolaisia miehiä, jotka pukivat ylleen saksalaisen univormun, kostaakseen venäläisille särjetyistä perheistään, sekä murhatuista omaisistaan?
Oikeassa oli ihminen, joka sanoi: "Jos sinua uhkaa vesikauhuinen koira, sinun on täysin samantekevä, kuka ojentaa sinulle kalikan itsepuolustukseksi." Kalikkaana oli siihen aikaan Saksan armeija, ja me hyväksyimme tämän, sillä vain näin pystyimme kostamaan karkoitettujen ja murhattujen puolesta.
Valitettavasti käsitimme liian myöhään, ettei uudenkaan isännän suunnitelmissa ollut sijaa virolaisten toiveille. Siellä, missä me näimme mahdollisuuden itsenäiseen valtioon, näkivät saksalaiset vain Saksan uutta aluetta. Jopa silloinkin, kun Saksan armeija oli vetäytymässä ja meidän sotilaamme niiden mukana, säilyi vieläkin toivo itsenäisen valtion uudelleensyntymisestä. Valitettavasti tämä jäi vain toiveajatteluksi. Saksaa ei kiinnostanut enää muiden valtioiden kohtalo, kun maa heidän jalkojensa alla paloi.
Kumpaa me sitten syytämme? Niitäkö, jotka pukeutuivat saksalaiseen kenttäpukuun suojellakseen Viroa, tai niitä, jotka pitivät punatähtistä päähinettä, jotta Viro saadettaisiin taas Moskovan haltuun? Ketkä he ylipäänsä olivat, ne erilaisiin asepukuihin pukeutuneet?
Viron Legioonan värväystoimisto
Saksan armeijaan liittyivät monet vapaaehtoisesti taistellakseen punaista terroria vastaan, venäjän armeijaan pääasiallisesti mobilisoitiin. Luonnolisesti löytyi niitäkin, jotka vapaaehtoisesti liittyivät kommunistiseen hävityspataljoonaan - kaikkein verisimpään ja julmimpaan osastoon, jonka päämääränä oli tuhota oma kansaa, suuremmaksi osin aseettomia kansalaisia. Hävityspataljoonien alkuperäinen tarkoitus oli taistella selustassa olevia vihollisjoukkoja vastaan. Kohta ne kuitenkin huomasivat, että on paljon helpompaa terrorisoida paikallisia asukkaita. Luonnollisesti on vaarattomampaa tappa siviilejä, kuin ryömiä mahallaan taistelukentällä.
Hävityspataljoonan murhamiehiä
Arkistojen mukaan hävityspataljooniin kuului paljon entisiä tasavallan aikaisia rikollisia, samoin venäläisiä, sekä juutalaisia. Arkistot paljastavat näiden murhamiesten etnisen kokoonpanon:Venäläiset muodostivat hävityspataljoonien kokoonpanosta paikoin yli 50%. Myös tallinnalaisessa hävityspataljoonassa oli paljon venäläisiä. Heinäkuun 19. päivä Audrun lähistöllä pidetyn taistelun jälkeen tuotiin Tallinnaan sairaalaan 8 virolaista, 14 venäläistä ja 2 juutalaista. Sellainen saattoi suurin piirtein olla myös kansallisuuksien suhde. Tärkeä tehtävä hävityspataljoonissa oli juutalaisilla. Monista laitoksista kaikki juutalaiset liittyivät hävityspataljoonaan. Tallinna Rauaniit tehtaalta liittyivät hävityspataljoonaan tehtaan johtaja juutalainen Tsemach Delski, juutalaiset Max Grossmann, Boruch Schur, David Schulmann, Jakob Freimann, Moisel Schmotkin, Benno Rubinstein, Ruvim Racheltschik, Jakob Vigderhaus, Samuel Lazdin, Moisei Tsimbalov ja Refoel Goldmann. Niistä Boruch Schur määrättiin 7. hävityspataljoonan talouspäälliköksi, Jakob Vigderhaus kuljetuksesta vastaavaksi ja Refoel Goldmann – ruuanhankkijaksi. Muut juutalaiset palvelivat pataljoonan päämajassa kirjureina, puhelunvälittäjinä jne. eli siis ammateissa, joissa heidän ei täytynyt osallistua taisteluihin.
Tallinnan hävityspataljoonissa oli edellä mainittujen lisäksi seuraavat juutalaiset: Joosep ja Harry Goldmann, S.Haitin, Isak Halupovitsch, Semjon Hoff, Jossif Jurkevitsch, Jossif Maljeschkin, Isak Meier ja Ruvim Minskerid, Haim Racheltschik, Nattut Salmann, Moisei Schemschilevitsch, Nochem Slomka, Abram, Mihhail ja Moisei Smolenskid, David ja Noachim Smoljanskid, Isak Steinert, Sergei Strazd, Mihhail ja Simon Strassmannid, Salomon Streter, Salomon Stummer, Mendel Vinnik, Iljazer Tsipikov, Abram Vseviov, Mendel Vuschtschik, Nison Gudstein, Ginsburg, Gurevitsch j.t.
Tallinnassa oli arsenaalin palveluksessa juutalainen H.Senderov, jonka tehtävänä hävityspataljoonassa oli tärkeämpien laitosten räjäyttäminen. Mainittujen lisäksi olivat hävityspataljoonassa dr.G.Aisenstadt, S.Kabalkin, V.Kaznelson, Abraham Kosotski, Gaiselovski, Gassenfeldt, Mandelkern, Pewaner, Sclutzki, Doba Teitelbaum, Oskar Stein, Isak Bulkin, Kaschevlin, Meise Leib, Benjamin Bell, Jakob Senkin, Simon Strasemann, Vassili Piskover, R.Frank, Niska Lubovitsch, Ruvim Malin.
Tarton hävityspataljoonassa olivat juutalaiset veljet Salomon ja Hirsch Gelinovid, Faive Glückmann, Mandel, Zeitlein, Barkus, Rosenfeldt, Mjanovski, Epstein, Katzerõgin, Mirovski, Hirschfeldt, Moisei Josselvitsch, Ovsei Katz j.t.
Tallinnan juutalainen Leo Epstein oli jotenkin päätynyt Viljandin hävityspataljoonaan, jossa hänen lisäkseen oli Viljandin liikkeiden ryöstäjäksi vielä juutalainen Matskin. Vörun hävityspataljoonassa olivat juutalaiset Boris Friedemann, Jerschik Schtschigol, Spitka, Rachmilevitsch j.t., Pärnussa Joosep Goldmann, Jakob Jolanski, Amelin j.t.
(Suokoot juutalaiset minulle anteeksi, jos he sattuvat lukemaan tätä, mutta tämä kaikki ei ole minun keksimäni, vaan tarkistettavia faktoja)
Hävityspataljoonien toimeenpanot olivat erittäin raakoja. Uhreja kidutettiin eläimellisesti ennen murhaamista. Usein ihmisiä haudattiin elävinä tai poltettiin kuoliaaksi. Vauvoja ammuttiin äitiensä kanssa, nuoret tytöt raiskattiin, jonka jälkeen heiltä leikattiin rinnat ja jätettiin kuolemaan. Taloja poltettiin, omaisuutta ryöstettiin. Voiko sellaisissa murhamiehissä olla enää mitään inhimillistä?
Suurin osa miehistä vietiin kuitenkin väkisin Puna-armeijaan, jossa he viruivat työleireillä, sillä aluksi heitä ei uskallettu aseistaa. Koska olosuhteet näillä leireillä muistuttivat varsin paljon keskitysleirejä, niin miesten kuolleisuus oli suuri.
Kumpi on sitten vapaustaistelija, kumpi valloittaja? Saksan kansallissosialismi, jota tavallisesti sekoitetaan Italiassa valtionmuotona olleeseen fashismiin, on maailmassa tuomittu tämä sotarikoksien takia. Näinollen tuomitaan automaattisesti myös sotamiehet, jotka tämän armeijan riveissä taistelivat. Niiden joukossa myös ne, joiden ainoana päämääränä oli vapaa kotimaa. Yksikään niistä ei puoltanut Hitlerin valloitussuunnitelmia. Sitä todistaa vaikka se, ettei yksikään virolainen kuulunut NSDAP-iin - kansallissosialistiseen puolueeseen, joka ainoana oli Saksassa sallittu. Myös saksalaisten mielestä: " ... virolaiset eivät ole kiinnostuneet sellaisesta politiikasta, joka on etusijalla kansansosialistisella Saksalla. Saksalaisten ongelmat eivät liikuta virolaisia ja varsin usein virolaisten suhtautuminen on jopa torjuva. Mutta yhdessä asiassa ovat virolaiset kanssamme samaa mieltä: tämä on tarve taistella bolshevismia vastaan." Sitävastoin Neuvostoliiton Kommunistiseen Puolueeseen kuului paljon virolaisia sotilaita. Kumpi on näinollen aatteellisempi? Kumpi on vapaustaistelija? Siitä huolimatta ei saa asettaa yhden nimittäjän alle kaikkia Puna-armeijassa taistelleita virolaisia. Suuri osa korkeammassa asemassa olevat miehet näkivät punavallan palvelemisessa uralla etenemisen mahdollisuutena. Tavallisista sotamiehistä vain muutamat saatoivat olla vannoutuneita kommunisteja. Suurimman osan sotilaiden päämääränä oli vapaa Viro. Valitettavasti erehtyivät kummassakin univormussa taistelleet.
Muistakaamme, että kommunistinen puolue on kielletty monessa valtiossa, mutta kommunismia hallitusmuotona ei ole vielä maailmassa tuomittu, eikä mitä toden näköisemmin tuomitakaan. Tähän asti entinen Neuvostoliitto on seppelöity vapahtajan sädekehällä. Näin ollen ei pidetä sopivana tunnustaa "väärän" hallituksen riveissä taistelleita vapaustaistelijoina, vaikka todellisuudessa he sitä olivatkin. Ulkomaista puhumatta, myös meidän oma kaksinaamainen hallituksemme piilotta päänsä strutsin tavoin siipensä alle, kun niitä asioita otetaan puheeksi. Monet niistä toivoisivat samassa hartaasti, että myös heidän kommunistinen menneisyys unohdettaisiin.
Vuonna 2002 pystytettiin Pärnun vanhaan puistoon muistomerkki Saksan armeijassa kommunismin vastaan taistelleiden virolaisten muistoksi. Vain muutama kuukausi tämän jälkeen hallituksemme vaati sen poistamista. Vuonna 2004 se kuitenkin sai uuden paikan Lihulassa, jossa muistomerkki sai niin ikään olla vain muutaman kuukauden. Viron silloisen sisäministerin Margus Leivon aktiivisen toiminnan tuloksena tämä pääasiallisesti yksityisten annetuksien tuella valmistunut muistomerkki poistettiin tällä kertaa väkivaltaisesti. Syyksi mainittiin "muistomerkin heikko taiteellinen arvo ja sen korkokuvassa selvästi erottuva SS-osastojen univormu". Samassa on USA-n mielipide yksiselitteinen: "... Baltian Waffen SS osastoja täytyy pitää päämäärältä, ideologialta, toiminnalta ja osallistumiselta erilaisiksi, kuin Saksan SS osastoja. Tämän takia komissio ei laske niitä kuuluvaksi USA-n hallituksen vihollisten joukkoon, kuten on merkittu korjauksena karkoitettavien henkilöiden laissa, pykälä 13." (Washington, 01.09.1950)
Viron poliisi suojeli aktiivisesti muistomerkin
ryöstämistä. Nosturinkuljettajana oli venäläinen, sillä yksikään
virolainen ei olisi suostunut siihen. Ja nosturikin oli sopivan värinen.
Samassa leventelee Pärnussa edelleen muistomerkki kommunisteille, muun muassa niille, jotka vuonna 1924 aloittivat aseellisen vallankaappauksen Virossa. Viron pelkurimainen hallitus ei ole antanut lupaa tämän poistamiseksi.
Muuttuvatko tämä seurauksena myös maailman käsitykset? Alkavatko kommunistisen ideologian synnyttämät valheet, joiden alaisina Itä-Euroopan valtiot ovat kärsineet yli 50 vuotta, pikkuhilja rapistua? Viimeinen aika on palauttaa tähän asti rikollisina kohdelluille sankareille heille kuuluva kunnia. Viron kansa ei ole koskaan unohtanut sankareitaan ja on aina pitänyt heitä esimerkkinä.
Tämä on sitä käsittömämpi, että
Virossa on monia muistomerkkejä ja kokonaisia saksalaisten sotilaiden
hautausmaita, joita pidetään kunnossa valtion toimesta.
Kuvassa Saksan sotilaiden hautausmaa Pärnussa. Samanlaisia on vielä Rakveressa, Toilassa, Jöhvissa ja muissa paikoissa Virossa.
Samassa leventelee Pärnussa edelleen muistomerkki kommunisteille, muun muassa niille, jotka vuonna 1924 aloittivat aseellisen vallankaappauksen Virossa. Viron pelkurimainen hallitus ei ole antanut lupaa tämän poistamiseksi.
Kummallista on, ettei ns. metsän veljiä, eikä myöskään Suomen armaijan riveissä vapaaehtoisina bolshevismia vastaan taistelleita miehiä ei ole syyttänyt kukaan. Kuitenkin he taistelivat saman aatteen puolesta.
Virolaiset metsän veljet
Suomen armeijassa taistelleita virolaisia upseereja
Viron tasavallan viimeinen pääministeri ja presidentin
viranhaltija Jüri Uluots tunnusti puheessaan 17. elokuuta 1944 Saksan
armeijassa taistelevia virolaisia miehiä, sanoen: "Vapaussota
jatkuu tälläkin hetkellä, vaikka erilaisissa ja monimutkaisemmissa
historiallisissa olosuhteissa, kuin edellinen. Siihen ei osallistu ei
orjien lauma, eivätkä palkkasotilaat, vaan pieni, mutta sisukas
pohjoismainen kansa taistelee nyt elintilastaan, vapaudestaan. Täytyy
pitää kunnianloukkauksena, mikäli joku ajattelee, tai sanoo toisin.
Oikeassa ovat koko Viron kansan olemassaoloa puolustavat miehet, jotka
aseet kädessä taistelevat nyt ja tulevaisuudessa. Heistä riippuu
kansamme tulevaisuus. Onnea heille ja heidän edesottamuksilleen ... "
Nykyinen Viron selkärangaton hallitus ryhtyi tietoisesti, sekä raukkamaisesti
loukkamaan vapaustaistelijoitamme miellyttääkseen muuta maailmaa.
Iso-Britannian pääministeri Churchill on sanonut, että taistelussa
Saksaa vastaan hän suostuu liittymään jopa paholaiseen. Tarkoitus
pyhittää keinot! Niin hän todella tekikin - liittyi saatanaan. Mutta
saatanaa ei pystytty tämän jälkeen enää pitämään kurissa. Kärsimään
joutuivat pienet valtiot, jotka liittoutuneiden sanattomalla
hyväksynnällä katosivat toinen toisensa jälkeen Venäjään
kylttymättömyyteen. Vapaudesta jäi vain muisto.
Samassa on myös Euroopan Ihmisoikeuksien Tuomioistuin päätöksellään 17. ja 24. tammikuuta 2006 julistanut neuvostoarmeijan väkivaltaisen saapumisen Viroon kesäkuussa 1940 miehitykseksi. Tuomioistuin on sitä mieltä, että N-liiton miehitys ja sitä seurannut toiminta Virossa on verrattavissa Natsi-Saksan toimintaan miehitetyissä valtioissa. Vuonna 2009 julkaistussa Prahan deklaraatiossa Europarlamentti luokitteli Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan ihmisvastaiset toiminnat sotarikoksiksi.
Muuttuvatko tämä seurauksena myös maailman käsitykset? Alkavatko kommunistisen ideologian synnyttämät valheet, joiden alaisina Itä-Euroopan valtiot ovat kärsineet yli 50 vuotta, pikkuhilja rapistua? Viimeinen aika on palauttaa tähän asti rikollisina kohdelluille sankareille heille kuuluva kunnia. Viron kansa ei ole koskaan unohtanut sankareitaan ja on aina pitänyt heitä esimerkkinä.
Iso-Britannian pääministeri Churchill on sanonut, että
taistelussa Saksaa vastaan hän suostuu liittymään jopa paholaiseen.
Tarkoitus pyhittää keinot! Niin hän todella tekikin - liittyi saatanaan.
Mutta saatanaa ei pystytty tämän jälkeen enää pitämään kurissa.
Kärsimään joutuivat pienet valtiot, jotka liittoutuneiden sanattomalla
hyväksynnällä katosivat toinen toisensa jälkeen Venäjään
kylttymättömyyteen. Vapaudesta jäi vain muisto. Nyt olisi korkeilla valtionpäämiehillä korkea aikaa ryhtyä arvostamaan niitä, jotka yrittivät puolustaa vapautta. Valitettavasti kuuntelevat he mieluummin Moskovan demagogiaa, kuin kärsineitä pienvaltioita. Sitä enemmän, kun niillä valtioilla ei ole korkeatasoisia puolestapuhujia, jotka uskaltaisivat kertoa totuuden.
* * *