9

Brezhnev keskustelee ulkoministeri Gromykon kanssa: "Pelkään, että emme voi hyväksyä rajojen avaamista. Silloin jäisimme Venäjälle vain  kahdestaan ​​kanssasi." Gromyko vilkaisee Brezhneviin  ja sanoo: "Puhu vain omasta puolestasi, Leonid Iljitsh."

   Turismi ja matkustaminen ovat aina olleet maailmassa hyvin tavallisia ilmiöitä. Miten nämä oli asian laita Neuvostoliitossa? Kyllä, matkustettiin sielläkin. Neuvostoliitto oli iso ja tarjosi riittävästi mahdollisuuksia matkusteluun ja turismille. Sieltä löytyi ja löytyy vieläkin kauniita paikkoja, jotka ovat näkemisen arvoisia. Junat, bussit, lentokoneet, jopa laivatkin kuljettivat halukkaita pisteestä A pisteeseen B ilman erikoisia selkkauksia, jos ei lasketa muutaman matkalaukun häviämistä matkan aikana.  Virosta Kauko-Itään matkustamiselle ei ollut mitään esteitä, jos vain ymmärsi pysyä poissa valtion rajan lähistöltä, sekä kielletyiltä alueilta ja kaupungeista, joita oli kommunistisessa paratiisissa  riittämiin.
   Työpaikastani sekä ammatistani johtuen minun täytyi käydä muutaman kerran Saarenmaalla, mikä kuului sekä raja-alueeseen, että sotilaallisten kohteiden luetteloon. Tarkastus kesti kaksi viikkoa, ennen kun korkea taho vakuuttui, etten todennäköisesti aio uida Ruotsiin enkä ole myöskään riittävän ovela varastaakseni raja-alueen salaisen ulkohuusin piirustuksia. Vasta sitten minun sallittiin matkustaa. Kalmukkilainen tai usbekkilainen rajavartija (jostain syystä suosittiin juuri eksoottisempien kansallisuuksien edustajia paikalliseen rajavartiolaitokseen) tarkasti erittäin huolellisesti passini, sekä kasvoni. Tunne oli, kuin jäniksellä haulikon piippujen edessä. Vasta kun vinosilmäinen toveri oli vakuuttunut, että hänen edessään vapisi sama henkilö, joka oli passikuvassakin, sain luvan nostaa jalkani kielletylle alueelle omassa kotimaassani.

      Toinen, myös koominen rajavartiolaitokseen liittyvä tarina tapahtui Tallinnan lähellä sijaitsevalla Väänan merenrannalla, jossa me vietimme lepopäiväämme. Eräs isä pienen, noin 3-4-vuotiaan poikansa kanssa meni pienellä kumiveneellä merelle, ehkä enimmillään 20 metriä rannasta. Pian ajoi paikalle kuorma-auto kersantin ja sotamiehen kanssa. Räikeään rajanloukkaukseen syyllistyneiden käskettiin hetkessä palata rantaan. Mutta kuorma-auton kuljettaja, jonka oli määrä kuljettaa "diversantit" rajavartioasemalle tarkastusta varten, oli osannut ajaa autonsa niin perusteellisesti kiinni hiekkaan, että kaikki yritykset sen vapauttamiseksi jäivät vaille toivottua tulosta. Rannalla olleet venäläiset, jotka olivat selvästi vähemmistössä, kääntyivät paikalla olleiden virolaisten puoleen pyytäen heiltä apua.  Neuvostoliiton rohkeille rajavartijoille virolaiset vastasivat vain ivallisella naurulla.  Urheilla rajavartijoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kävelyttää rajanloukkaajat rajavartioasemalle. Sitä ennen kersantti aikoi ilmoittaa "taistelutehtävän" onnistuneesta päättämisestä ampumalla raketin ilmaan. Valitettavasti vetäessään rakettipistoolia kotelosta painoi samalla liipaisinta ampuen raketin suoraan vasempaan kämmeneensä. Pistooli lensi korkeassa kaaressa rannalla olevien ihmisten joukkoon ja mies-parka itse ryntäsi päätä pahkaa veden ääreen jäähdyttääkseen kättään vedessä. Tilanteen ratkaisi lopulta sotamies rajavartija, joka sitoi onnettoman esimiehensä käden ja lähetti raketin taivaalle. Mutta kuorma-auto jylläsi edelleen samassa paikassa kaivautuen hiekkaan yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tämä tapahtuma ei sattunut suinkaan missään kieltovyöhykkeellä, vaan julkisella rannalla.

   Tilanne oli toinen silloin, kun neuvostoihminen jostakin käsittämättömästä syystä yllättäen halusi matkustaa yli Neuvostoliiton pyhän valtionrajan. Tällainen toiminta luokiteltiin oitis epäilyttäväksi. Jopa Neuvostoliiton alaisuudessa oleviin Itä-Euroopan valtioihin pääsy oli verrattain monimutkaista, kapitalistisista valtioista puhumattakaan. Yksityinen turismi puuttui aluksi  kokonaan. Järjestettiin vain ryhmämatkoja ankaran aikataulun puitteissa, sekä edeltä määrättyjä reittejä noudattaen. Ryhmät koottiin tavallisesti Moskovasta käsin, siellä määrättiin myös ryhmänjohtaja, jonka tehtävänä oli valvoa, että kaikki ryhmän jäsenet kulkisivat yhdessä porukassa, eikä kukaan poistuisi ryhmästä. Ryhmänjohtajan lisäksi ryhmään kuului myös epävirallinen ilmiantaja, jonka täytyi huolehtia, että kaikki vähänkin epäilyttävä toiminta jonkun turistin taholta tulisi heti julki. Tavallisesti vierailtiin joissakin laitoksissa, jonka tuotanto oli tarkoitettu Neuvostoliittoa varten ja ohella myös muutamissa historiallisissa paikoissa. Ilman muuta ohjelmaan kuului myös vierailu "neuvostoliittolaisten vapahtajien" muistomerkillä ja seppeleen laskeminen sen juurelle. Vapaata aikaa oli rajoitetusti. Eikä sillä olisi paljoa tehnytkään, sillä vaihtorahaa oli vieläkin niukemmin. Ryhmään pääsemiseksi ei riittänyt pelkästään henkilökohtainen hakemus. Siihen täytyi liittää myös suositus työpaikalta. Jos jollakulla oli kana kynittävänä pomonsa kanssa, niin hänen oli parasta unohtaa koko juttu.

   Vieläkin monimutkaisemmaksi muuttui asia silloin, kun joku epätietoinen neuvostokansalainen ilmaisi halunsa vierailla jossakin kapitalistisessa eli vihollisen leiriin kuuluvassa valtiossa. Harvoin järjestettiin Neuvostoliitossa  turistimatkoja jonnekin lievemmin kapitalismin kytkyissä oleviin maihin, kuten esimerkiksi Suomeen. Päästäkseen sinne täytyi läpäistä huomattavasti tiukempi taustatarkastus.

   Myöhemmin, vuoden 1970 jälkeen, kun yksityinen matkustaminen alkoi olla luvallista, halukkaita ilmeni paljon. Yksityisen matkan järjestämiseen lisääntyi kaikkien tietojen tarkasteleminen paikallisella KGB-n osastolla. Ennen kaikkea täytyi täyttää lukuisia lomakkeita ja esittää ne sitten matkustusluvista vastaavalle laitokselle venäjän kielelle käännettyinä passikuvien kera. Lomakkeissa täytyi yksityiskohtaisesti ilmoittaa kaikkien lähisukulaisten työ - ja asuinpaikat, sekä heidän mahdolliset yhteytensä ulkomaille.   Ja tietysti täytyi ilmoittaa matkan syy. Eivät pelkästään kotimaiset sukulaiset olleet huomion kohteina. Myös ulkomaalaisesta kutsujasta täytyi ilmoittaa mahdollisemman tarkat tiedot. Juuri he saattoivat olla vakava syy anomuksen hylkäämiseen. Toivottavaa oli, että joku perheestä jäisi kotimaahan takeeksi, koska varsin usein tapahtui, että joku harhaanjohdettu kansalainen pyysi turvapaikkaa moraalisesti rappeutuneesta kapitalistivaltiosta.
    Kun kaikki paperit oli esitetty, täytyi vain jäädä odottamaan hyväksymistä tai hylkäämistä. Viimeksi mainitussa tapauksessa mitään syytä siihen ei ilmoitettu.

  Kun tapahtui ihme ja matkustuslupa lopultakin myönnettiin, tämä Kolgatan tie ei suinkaan päättynyt tähän, vaan vasta alkoi. Ensiksi täytyi tietenkin hankkia viisumi. Niitä jakoi Suomen konsulaatti Tallinnassa. Jonottaminen konsulin vastaanotolle kesti pari vuorokautta. Juuri vuorokautta, sillä vain jonottajien itsensä muodostama epävirallinen jono oli voimassa. Kaikki saapujat pantiin listalle, jota sitten tarkastettiin öisinkin muutaman tunnin välein. Jos joku oli poissa nimenhuudon aikana, sen nimi vedettiin armottomasti yli. Sehän merkitsi seuraaville pientä askelta eteenpäin jonossa. Niin seisottiin läpi koko vuorokauden jatkuvasti pitenevässä jonossa, sallien vain lyhyitä lepotaukoja luonnon kutsun tyydyttämiseksi, sillä julkisia käymälöitä paikan päällä ei tietenkään ollut. Ne jotka sattuivat asumaan lähiympäristössä, olivat tietenkin paremmassa asemassa. Mutta jonossa oli myös ihmisiä Tallinnan ulkopuolelta. Konsulin työhuone sijaitsi aluksi tavallisen kerrostalon asunnossa, joiden asukkaat olivat varmasti loppuun asti kyllästyneet yrittämään päästä sisään tai ulos kapeassa rappukäytävässä tungeksivien odottajien ohitse.  

   Parissa vuorokaudessa, jos jonottajan hermot ja terveys kestivät, tämä kujanjuoksu oli ohi. Sitten seurasi toinen - rahanvaihto. Ainoassa siihen määrätyssä pankissa ei aina ollut tarvittavaa määrää valuuttaa ja ihmisten täytyi seisoa jonossa odottamassa noin 10 x 15 metrin suuruisessa tunkkaisessa odotussalissa, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Joskus oli melkein mahdotonta löytää edes jonon päätä. Ei siis ollut mikään ihme, tunnelmat muuttuivat välillä varsin kireiksi. Odottaminen kesti 4 - 5 tuntia, joskus, jos rahaa ei karttunut, kauemminkin. Eivät olleet harvat nekään tapaukset, jolloin ihmisten täytyi palata seuraavana päivänä. Vasta sitten, kun tuskalla ja vaivalla vaihdetut matkashekit olivat turvallisesti taskussa, oli syytä hengittää helpommin. Nyt seurasi hyvin tiukka tullitarkastus ja rautainen esirippu avautui matkustajan edessä. Luja tahto oli vienyt läpi harmaan kiven ja piikkilangan. 

     Ei vain paikallisten asukkaiden matkustaminen ulkomaille ollut vastenmielistä vallanpitäjille. Oli aivan varma, että jokainen ulkomaalainen, joka saapui meidän ystävälliseen ja vieraanvaraiseen valtioomme, oli vaaraksi sekä, neuvostodemokraatialle, että paikallisille asukkaille. Tämän vuoksi oli suositeltava välttää kanssakäymistä ulkomaalaisen kanssa. Koska ulkomaan turistit itse eivät pystyneet ymmärtämään sellaista toimeenpidettä, keksittiin yksinkertainen, mutta tehokas menetelmä: ulkomaan turisteille tarkoitettuun hotelliin pääseminen oli paikallisilta kielletty, hotellihuoneessa viipymisestä puhumattakaan. Siitä kirjoitti loukkaantuneena eräs Moskovan Tieteakademian jäsen, joka sanan suorassa merkityksessä heitettiin ulos Moskovan Inturist hotellista, jonne hän aiko mennä vieraansa, ulkomaalaisen virkaveljensä kanssa.
      En olisi ehkä uskonut siihen tarinaan, jos perheellemme ei olisi käynyt samoin. Suomalaiset vieraamme kutsuivat meidät hotellihuoneeseen. Tuskin olimme ehtineet ylittää hotellihuoneen kynnyksen, kun luoksemme riensi kerroksen administraattori, joka suomalaisten vastaväitteistä huolimatta ohjasi meidät ulos hotellista. Tietenkään ei tapahtunut koko tämä edesottamus hänen aloitteestaan, vaan korkeammalta tulleen ohjeen mukaan.
   Koko kommunistisen yhteiskunnan turistivastainen politiikka oli sitä käsittämättömämpää, että jos tilanne Neuvostoliitossa olisi ollut niin loistava, kuin kommunistit väittivät, niin  Lännen olisi pitänyt sulkea rajansa, ei suinkaan Neuvostoliiton. 
   Ei ole siis ihme, että tänäpäivään asti on jäänyt ajankohtaiseksi ranskalaisen markiisi Astolphe de Custinen vuonna 1839 kirjoittama ajatelma: "Mitä enemmän minä tutustun Venäjään, sitä enemmän minä käsitän, miksi tsaari ei anna alamaisten matkustaa ja miksi hän estää ulkomaalaisilta pääsyn Venäjälle." 
    Koska matkustamine oli niin hankala, eivätkä monet ihmiset saaneet koskaan lupaa siihen Heidä oli tyytyminen postiin ja puhelimeen. Niissä ei ollut rajoituksia. Mutta kirjeet kulkivat etanan vauhdilla, piipahtaen matkallaan Moskovassa sijainneen sensorin luona. Niin ei ollut mikään ihme, jos kirje viipyi matkalla Suomeen kuukauden, tai kaksikin. Oli aivan varma, että monet kirjekuoret avattiin ja niiden sisältö tarkastettiin. Hieman nopeampi oli yhteydenpito puhelimitse. Mutta siinäkin tapauksessa kaikki puhelut kulkivat Riikan kautta. Ja yhtä varma voi olla, että niitäkin kuunneltiin.

 Stalin teki kaksi isoa virhettä:

1. Näytti Euroopan venäjän Iivanalle

2. Näytti venäjän Iivanan Euroopalle

 

 

 

Valloitajia Berliinissa esiteltiin ylpeinä

    

Venäläisiä sotavankeja Talvisodan aikana Pravdassa ei esitelty

 Joskus Länsi sattui näkemään myös sellaisia kuvia ...

 ... joita N-liiton media jostakin syystä ei julkaissut

*   *   *

Neuvostoliiton ihminen menee kauppaan

 Menee? Ei, vaan seisoo jonossa

    Tiettyjen tuotteiden puute ja muiden ylijäämä aiheutti uudenlaisen koomisen tilanteen. Kauppoihin ilmestyivät ns. brezhnevin paketit. Nämä olivat sarjoja erilaisia yhteen pakattuja tavaroita. Halusit ostaa nahkakäsineet - ole hyvä! Mutta niiden kanssa täytyi ostaa myös pullo konjakkia ja toinen hajuvettä, (saipuaa, tms.). Jos halusit saada muutaman uudemman kirjan – se oli myös mahdollista, mutta vain Leninin puhekokoelman kera. Ja ihmiset ostivat. Kiroilivat salaa ja jotkut rohkeat jopa julkisesti, mutta ostivat.
     Suunnilleen samanaikaisesti joku neropatti järjesti tietynlaisia etuja sotaveteraaneille. Se tarkoitti sitä, että kaikennäköisissä jonoissa, jotka olivat erottamaton osa neuvostoliiton ihmisten jokapäiväistä elämää, sotaveteraaneille suotiin etuoikeus. Kroonisen tavaravajeen tilanteessa tämä ilmiö nosti varsin jännittyneen tunnelman, mikä usein aiheutti hopeisilla peltihampailla irvistelevien ja itsensä kunniamerkkejä täyteen ripustaneiden veteraanien vihapuuskia paikallisia "fasisteja" kohtaan.. 

Jossakin Venäjällä voi tapahtua sellaistakin

    Myymälähenkilökunta oli tietenkin voimaton, koska heidän oli hyväksyttävä laki, joka käski palvella "vapauttajia". Nämä puolestaan tunsivat olevansa korkeamman luokan kansalaisia muihin verrattuina. Ilmiö aiheutti koomisia tilanteita, kun samat kunniamerkeillä ja mitaleilla koristetut veteraanit olivat turistimatkalla jossakin Itä-Euroopassa. Neuvostoliiton slaavilaiset turistit olivat siellä tavallisesti paikallisten naurunalaisia, paitsi ehkä Bulgariassa, jossa venäläisiä sentään jonkin verran kunnioitettiin. Kun turistibussi saapui, itäturistit syöksyivät yhtä innokkaasti kauppoihin, kuten aikoinaan sodan aikana vallattuja kaupunkeja ryöstämään. Syntyivät ennennäkemättömät ja -kokemattomat jonot. Tavarapaljoudesta mitään tietämättä he tungeskelivat laumana tiskin edessä, saadakseen tehdä ostoksensa ennen tavaroiden loppumista. Tällöin veteraanit tietenkin katsoivat, että heidän oikeuksiaan rikotaan ja veteraanitodistuksiaan heiluttaen ryhtyivät vaatimaan sitä. Tietenkin he joutuivat kaupan henkilökunnan naurunalaisiksi.

    Venäläiset eivät yleensä osaa vieraita kieliä, koska he uskovat sinisilmäisesti, että kaikkialla maailmassa osataan ilman muuta venäjää. Sitä ovat edesauttaneet puolestaan Neuvostoliitossa julkaistut kirjoitukset ja lehdistö. Esimerkiksi Tallinnan merenkulkuopiston joku opettaja julkaisi artikkelin, jossa hän väitti, että kaikissa maailman satamissa voidaan selvitä pelkällä venäjän kielellä. En tiedä, oliko hän koskaan lukenut Ernest Hemingway kirjoja, joka sanoi eräässä kirjassaan muun muassa, että joka satamassa  voi tavata ainakin yhden virolaisen. Mutta Hemingway ei koskaan kertonut samaa venäläisistä. Venäjän kielestä pitävä opettaja sai kuitenkin vastauksena eriävän mielipiteen ihmiseltä, joka työskenteli kauppalaivalla ja oli tietoinen asiasta. Outoa kyllä, vastaus julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä. Eräs neuvostoliiton runoilija kirjoitti innoittavan runon, jossa hän sanoi muun muassa (vapaasti suomennettuna):

Vaikka olisin iäkäs neekeri,
en silti lepäisi kunnes
mulle venäjä olisi selvää, sillä minä tiedän:
sitä kieltä on puhunut Lenin!
(Vladimir Majakovski)
 
   Eivät vanhemmat neekerit, eivät nuoremmatkaan näköjään huolineet paljon Leninistä (hyvä, jos tiesivät edes sennimisen ukon koskaan eläneenkään), eivätkä venäjästä, sillä erityistä innostusta venäjän kielen opiskelemiseen tämä runo  maailmassa ei juuri nostattanut. Ehkä juuri siitä syystä kommunistien hovirunoilija Vladimir Majakovski, joka oli tämän runon tekijä,  lopetti elämänsä ampumalla kuulan kalloonsa.
   Kielitaito tai oikeastaan sen puuttuminen aiheutti seuraavan kommelluksen. Virosta koottu turistiryhmä, johon liittyi myöhemmin myös leningradilaisten ryhmä, oli junamatkalla määränpäänään Praha. Junassa kehittyi väittely virolaisten ja jonkun leningradilaisen insinöörin välillä, joka väitti vuorenvarmasti, että Tshekkoslovakiassa pärjätään erinomaisesti venäjän kielellä. Kiista jäi sillä erää ratkaisematta, koska kumpikin osapuoli pysyi kannassaan. Prahassa virolaisten ryhmää vieraili parhaillaan eräässä pienessä myymälässä, kun sinne saapui myös edellä mainittu insinööri, joka valloittavasti hymyillen tervehti jo ovelta venäjän kielellä: "Terveisiä kultaisen Prahan neidoille aurinkoisesta Leningradista!" Tervehdys oli tarkoitettu tietenkin kaupan henkilökunnalle. Jostain syystä kukaan kultaisen Prahan neidoista ei edes vilkaissut tervehtijään päin. Muistutettakoon, että Prahan kapinan kukistamisesta oli kulunut vain vajaa vuosi. Hieman häkeltynyt insinööri toisti tervehdyksensä vähemmän innokkaasti, mutta tälläkin kertaa kuuroille korville. Sen sijaan saksan kielellä palveltiin virolaisia turisteja mielellään.

*   *   *

"Vaalit Neuvostoliitossa on seuraava mainio osoitus meidän valtiossamme hallitsevasta demokratiasta."

(sanomalehti Rahva Hääl, 1949)  

Äänestäkää kaupunkiemme ja kyliemme jatkuvan kukoistuksen puolesta!

Mies käveli iso arbuusi kädessä. Vastaan tuli Gorbatshov: "Sinulla on hyvännäköinen arbuusi, toveri. Antaisitko tämän minulle?" Mies ojentaa arbuusin ja sanoo: "Valitkaa, Mihail Sergejevitsh, kumpaa haluatte!"

"Miten niin - valitkaa? Sinullahan on vain yksi arbuusi."

"Entä sitten? Teitäkin on vain yksi, mutta siitä huolimatta meidän oli valittavaa, kenestä tulee presidentti."  

    Vaalit Neuvostoliitossa olivat omituisia, kuten kaikki muukin. Demokraattisen vallan yksi pääpiirre on kaikkien hallitsevien elimien valitseminen kansanäänestyksellä. Myös maailman kaikkein demokraattisemmassa valtiossa  eneteltiin samoin. Vaalit tapahtuivat hyvin yksinkertaisesti. Koska kansa voi erehtyä päätöksien tekemisessä, ehdokkaiden lukumäärä oli supistettu minimiin. Täsmällisemmin sanottuna niitä oli vain yksi. Näin vältyttiin kaikenlaisilta mahdollisilta erehdyksiltä. Koskaan ei tapahtunut, ettei ehdolla olevaa ehdokasta valittu. Iskulauseena joka vaaleissa oli aina sama: "Äänestäkäämme yksimielisesti kommunistien ja puolueettomien liittoutuman ehdokkaiden puolesta!" Yksimielisesti äänestettiinkin. Tuloksena oli aina edeltämäärätty 96% - 98%. Ei koskaan vähemmän, eikä enemmän. Silloinkin, vaikka puolet äänestysiän saavuttaneista kansalaisista jätti äänestämättä. Neuvostoliitossa valittiin kansanäänestyksellä Korkeimman Neuvoston jäseniä, sekä kansantuomioistuimen tuomareita. Miellyttääkseen Politbyron tovereita, jokainen liittotasavalta ehdotti edustajakseen jotakuta Politbyron jäsenistä, useimmissa tapauksissa itse toveri Stalinia. Askel, johon korkeat toverit hyväntahtoisesti suostuivat. Sellaista tapausta, että joku kandidatti olisi jäänyt vailla tarvittavia ääniä, Neuvostoliiton historiassa ei esintynyt. Sitä lähinnä siksi, että tämän juhlallisen tapahtuman sivuuttaminen saattoi tuoda mukaan varsin ei-toivotun seurauksen. Miehityksen alkuvuosina saattoi äänestämättä jättäminen aiheutta vapauden menetyksen. Sanomalehti Rahva Hääl kirjoitti 14. heinäkuuta 1940: "Äänestämättä jättäminen olisi suuri virhe. Nykyisessä tilanteessa passiivisuus on vihamielinen käyttäytyminen työtätekevää kansaa kohti. Vain se, joka ei arvosta meidän ponnistuksiamme kommunistisen hyvänolon rakentamisessa, jää passiiviseksi." Jos tämä ei ole suora uhkaus, niin mikä se sitten on?

    Ulkomailla asuville virolaisille tarkoitetussa julkisessa sähkeessä sanotaan: "Nykypäivänä  Viron, Latvian ja Liettuan kansallinen riippumattomuus taataan Neuvostiliiton kanssa solmitulla keskinäisen avunannon sopimuksella!" Tämä sähke julkaistiin Rahva Hääl lehdessä, sekä muissa sanomalehdissä 11. heinäkuuta, muutama päivää ennen vaaleja. Erehtyy se, joka luulee, että vaalilupaukset, joita ei aiottakaan täyttää, ovat pelkästään kapitalistisen maailman keksintöjä.

   Kaikki äänestämään!

    Äänestyspaikat avattiin kello 6 aamulla. Lainkuuliaisia kansalaisia, jotka uhrasivat aamu-unensa ja kokoontuivat vielä suljettujen ovien taakse odottamaan, löytyi yllättävän paljon. Ei kylläkään poliittisen tietoisuuden, eikä kansalaisvelvollisuuden tunteen kannustamina, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että äänestyspaikoissa myytiin joskus harvinaisempia ruokatarvikkeita, joita oli turha etsiä kaupoista, kuten appelsiineja, kahvia, nakkimakkaroita, jne. Näin ollen taloudellinen kiinnostus aineellista hyötyä kohtaan voitti poliittisen tietoisuuden. Taas kerran pipari osoittautui ruoskaa tehokkaammaksi! Äänestyspaikat olivat tavallisesti koulujen saleissa, joissa järjestettiin myös konsertteja. Salit olivat koristettuja lipuin, seppelein ja tietysti tunnuslausein, joita koko Neuvostoliitossa kyhättiin aivan urakkatyöllä. Tämän kaiken oli määrä osoittaa muuten ymmärtämättömille kansalaisille, miten tärkeä tämä tapahtuma oli.

   Vitsauksena muutamille ihmisille oli vapaaehtoisen agitaattorin virka, joka määrättiin työpaikoissa. Kuten kaikki vapaehtoisuus Neuvostoliitossa oli tämäkin  pakollinen. Agiteeraajien tehtävänä oli vierailla ihmisten kodeissa ja muistuttaa tärkeästä tapahtumasta. Oli myös suositeltavaa, että ihmiset tarkastaisivat nimensä äänestyslistoilta. Vaalipäivänä agitaattorien oli oltava vaalipaikoissa jo ennen niiden avautumista ja pysyttävä siellä keskiyöhön, siis sulkemiseen saakka. Koko päivän heidän oli seurattava nimilistoilta, ketkä eivät olleet saapuneet paikalle ja haettava nämä ihmiset kodeistaan. Todellisuudessa asia oli huomattavasti yksinkertaisempi. Äänestysliput laskettiin uurnaan, vaikka ihmiset eivät olleetkaan käyneet äänestämässä Tämä oli tarkoin varjeltu salaisuus, jonka kaikki tiesivät. Siitä johtui myös tämä epätavallisen suuri äänestysprosentti.

 

Into päästä äänestämään oli suuri Neuvostoliitossa 

    Äänestyspaikkojen sulkemisen jälkeen alkoi äänten laskenta. Koska ehdokkaita oli vain yksi, kyseessä oli pelkkä äänestyslippujen laskeminen. Tahritut äänestysliput kuulemma poistettiin, mutta tämä taisi olla pelkkää kuulopuhetta. Tiedetään kuitenkin, että jos jollekin äänestyslipulle oli kirjoitettu jotakin neuvostovastaista, niin paikallinen KGB ryhtyi tutkimaan asiaa. Sitä voi uskoa, koska täytyihän tämänkin laitoksen ansaita leipäänsä. 

   Parhaan ohjesäännän vaalien järjestämiseksi antoi Neuvostoliiton Suuri Johtaja ja Opettaja Jossif Stalin jo vuonna 1936 puolueen XVII konferenssilla, sanoen: "Tärkeä ei ole se, miten äänestetään, vaan se miten ääniä lasketaan."

Toveri Stalin äänestämässä kansan onnen, eli itsensä puolesta

 *   *   *  

Neuvostovallan seitsemän ihmettä:
 1. Työttömyyttä ei ole, vaikka kukaan ei työskentele.
2. Kukaan ei työskentele, mutta suunnitelmat ovat täytettyjä.
3. Suunnitelmat ovat täytettyjä, mutta ostettavaa ei ole.
4. Ostettavaa ei ole, mutta joka puolella on jonoja.
5. Joka puolella on jonoja, mutta me olemme runsauden kynnyksellä.
6. Olemme runsauden kynnyksellä, mutta kukaan ei ole tyytyväinen.
7. Kukaan ei ole tyytyväinen, mutta kaikki äänestävät puolesta.

  Eräs Neuvostoliiton erityispiirteistä oli ns. suunnitelmatalous. Tämä tarkoitti sitä, että koko elämä tapahtui etukäteen laatitun suunnitelman mukaan. Tehtaat tuottivat suunnitelman mukaan, koulut antoivat opetusta suunnitelman mukaan, liikennemiliisi sakotti autonkuljettajia suunnitelman mukaan. Suunnitelmat on laadittu viideksi vuodeksi kerrallaan eli viisivuotiskaudeksi, kerran jopa seitsenvuotiskaudeksi. Tämä tarkoitti sitä, että minkäänlaista poikkeamaa suunnitelmasta ei sallittu. Joten tehtaat valmistivat tuotantoa, joka jo alusta asti oli todettu käyttökelvottomaksi, seuraavan viiden vuoden ajan. Kirjapainot painoivat suuria määriä kirjallisuutta, jota kukaan ei aikonutkaan lukea ostamisesta puhumattakaan. Kaikki saman suunnitelman mukaan. Ainoa, joka ei noudattanut suunnitelmaa, oli tavallinen kansalainen. Hän eli edelleen elämäänsä. Syntyi, eli ja kuoli suunnitelmista huolimatta. Kuitenkaan ei päässyt hänkään jääräpäisyydestään huolimatta suunnitelmasta ja sen seurauksista. 

 

        Kuvitelkaa emäntää, joka kuorii perheelleen lounaaksi 10 perunaa. Tämä on normaalia, eikö niin? Mutta jos sama emäntä sitoutuu tekemään sitä päivittäin koko seuraavan 5 vuoden aikana? Tämä tuntuu jo hieman oudolta. Perhe voi kasvaa, vähentyä, perhe mieltymykset ruuan suhteen voivat muuttua, mutta emäntä kuorii rautaisella johdonmukaisuudellaan 10 perunaa päivässä. Jos perheellä on edes jonkinlaista sananvaltaa, niin emännälle tehtään asia pian selväksi. Mutta jos samanlainen toiminta tapahtuu laajemmassa mittakaavassa? Esimerkiksi koko valtiossa? Kuka siellä tekisi asian selväksi?

       Kuitenkin juuri sellainen ilmiö esiintyi Neuvostoliitossa. Koko toiminta valtiossa oli suunnitellut, kuten jo mainittu, seuraavaksi viideksi vuodeksi, riippumatta siitä, mitkä muutokset saattoivat tapahtua näiden vuosien aikana. Suunnitelmien asettaminen tapahtui riittävän varovaisesti, että suunniteltuja normeja olisi mahdollista ylittää. Iskulauseet Neuvostoliiton kaupungeissa kerskuivat innoissaan: "Viisivuotiskausi neljässä vuodessa!" Tässä saattoi olla vain kaksi vaihtoehtoa: joko suunnitelmat olivat riittävän alhaisia, tai  tietoiset Neuvostoliiton ihmiset alkoivat todella työskennellä ahkerammin? Koska jokainen silloista elämää tunteva ihminen hautaa viimeisen mahdollisuuden jo alussa, jäi vain ensimmäinen. Oli tietysti kolmaskin vaihtoehto: suunnitelmia toteutettiin vain paperilla. Tällaisella keinotekoisella suunnitelmien täyttämisellä pistivät silmään erityisesti Neuvostoliiton aasialaiset liittotasavallat, jonka seurauksena menetti henkensä erityisen suurimittaisen petoksen järjestänyt Uzbekistanin puuvillataloudesta vastuussa ollut virkamies, joka meni vehkeilyillään jopa Moskovan mielestä liian pitkälle. Kysymys oli miljoonista ruplista, joka  neuvostoaikana oli erittäin suuri summa.

    Virolaiset vastavat toverit eivät ryhtyneet näin hengenvaarallisiin puuhiin. Mutta putipuhtaita eivät olleet hekään. Olkoon esimerkiksi vaikka radiotehdas Punane RET, jossa vuoden lopussa vietiin varastoon tyhjät radiolaatikot, joita sitten seuraavan vuoden alussa alettiin kaikessa hiljaisuudessa koota. Palkka maksettiin ylityöistä. Siitä tiesivät kaikki tehtaan työntekijät, mutta suunnitelma tuotannon osalta oli täytetty, palkkiot maksettu, eli sudet syöneet, lampaat terveitä. Samanlaista piiloleikkiä leikittiin joka yrityksessä. 

      Suunnitelmatalous, kuten ilmiötä kutsuttiin, oli todella vertansa vailla. Suunniteltu oli ei vain tuotanto vaan myös materiaalin kulutus ja jopa käyttökelpoiset jätteet. Hätää yritykselle, jonka ei onnistunut vuoden loppuun mennessä käyttää koko olemassa olevaa materjaalia tai luovuttaa vahvistettua määrää metalliromua. Tämän verran vähemmän toivoa oli materiaalin saamiseksi seuraavaksi vuodeksi. Meidän sähkömoottoreiden korjaamon käskettiin vuoden lopussa luovuttaa 600 kiloa käämilankaa, jonka hankkiminen oli erittäin vaivalloista. Me emme olleet suinkaan ainoita "uhreja". Usein kuljetettiin täysin kunnossa olevia laitteita jätteiden vastaanottoon, jotta suunniteltu määrä tulisi täyteen. Neuvostoliitossa, luonnollisesti myös Tallinnassa oli olemassa kaksi tunnettua ja merkittävää yritystä: "Vtortshermet" ja "Vtortsvetmet" - vastaavasti mustan metallin ja ei-rautametallien vastaanottamiseen erikoistuneet laitokset. Näiden varastointialueet olivat ehtymätön aarrearkku, koska erään tämän laitoksen johtaja sanojensa mukaan sieltä voi löytää kaikkea, paitsi avaruusalusta. Ja tämäkin vain siksi, että sellaiset kulkuneuvot oli tuolloin vielä harvinaisia. 

      Kommunistisen Puolueen konfrenssillä toveri Stalin antoi neuvostokansalle uuden tehtävän: tämän jälkeen, kun olemme ohittaneet tärkeimmät kapitalistiset valtiot teknisen tuotannon ja teollisuuden kasvun alalla, ohitetaan ne myös ekonoomisesti seuraavassa 10-25 vuodessa.

    Neuvostoliiton kansa ryhtyi suurella innolla täyttämään tätä stalinilaista tehtävää. Täytettyämme tämän, "... maamme on  kyllästynyt kulutustavarasta, meillä tulee olemaan ruokatavaran runsaus ja meillä on mahdollista siirtyä ensimmäisestä kommunismin vaiheesta toiseen vaiheeseen." J.V.Stalin

(Aikakauslehti Maret, lokakuu 1940)

   

      Tämäkään ei ole vitsi, vaikka kuulostaakin sellaiselta. Täytyy vain kysyä, uskoiko Työntekijöiden Paras Ystävä - Stalin itse höpinäänsä.

  Lukiessa sanomalehdistä Neuvostoliiton valtavista työnsaavutuksista, jatkuvasti kohoavasta laadusta ja tuotteiden määrästä, voi luulla, että ihmiset elävät siellä todellisessa kyllyydessä. Valitettavasti  tämä kiiltokuva särkyi heti, kun tähän asti vain sanomalehtiä lukenut kansalainen sattui poikkeamaan jossakin kaupassa. Olemme kertoneet tilanteesta ruokatavaran osalta. Entä oliko muita tavaroita riittävästi? Todellinen tilanne viilensi suurimpiakin optimisteja. Monet tavarat kaupoissa olivat vain näytteillä, eivät myynnissä. Niitä ei ollut mahdollista ostaa. Tämä koski huonekaluja, kotikoneita, autoja ja vielä paljon muita tavaroita. Niiden tavaroiden ostolupia jakoi ammattiyhdistys, joka sai ne paikalliselta kauppaministeriölta, joka puolestaan sai ne Moskovasta. Siitä johtuikin, että jopa Virossa tuotettavia huonekaluja oli tavallisen kansalaisen vaikea hankkia, puhumatta tavarasta, joka oli peräisin muualta Neuvostoliitosta. Tuontitavarasta ei voidu uneksiakaa, koska sitä ei ollut viiden vuoden sunnittelemassa.

Neuvostoliittolainen laatumerkki, joka omistettiin erittäin laadukkaalle tavaralla ja jota viron kansa sanoi päättömäksi venäläiseksi 

    Silti järjestettiin ajoittain kansantalouden saavutuksien näyttelyjä, jossa esitettiin ennennäkemättömiä tuotteita. Isoina vuorina täyttivät vitriinejä kiiltävät, kirjavat ja värikkäät suklaa-, säilyke- ja muut pakkaukset, makkarat, juustot, samoin teollisuustuotanto: huonekalut, kankaat, vaatteet. Tavalinen kansalainen katseli, ihmetteli ja sylkäisi. Kaupoissa sellaista tavaraa ei löytynyt. Todellisuudessa ei löytynyt sitä myöskään niissä kiiltävissä pakkauksissa, sillä ne olivat ... tyhjiä.

1   2   3   4   5   6   7   8 ... 10

Seuraava sivu