7

Tiesittekõ, että sadan kommunistin joukossa on 39 huijaria, 60 aasia ja vain yksi oikeaoppinen kommunisti?

Elämä, kuin komedia

 

 Vladimir II - Vladimir Putin

Leninin aikakausi oli kuin tunnelissa - ympärillä pimeys, vain takana valo. Stalinin aikakausi oli kuin bussissa - yksi johtaa, puolet istuvat, toinen puoli vapisee. Hrushtshovin ja Bulganinin aikakausi oli kuin lentokoneessa - kaksi johtaa, muut oksentavat. Hrushtshovin aikakausi oli kuin sirkuksessa - yksi puhuu, muut nauravat. Brezhnevin aikakausi oli kuin ikävystyttävissä elokuvissa - kaikki odottavat elokuvan päättymistä

   Stalinin kuoleman jälkeen maaliskuussa vuonna 1953 elämä muuttui hieman vapaammaksi. Enää ei tarvinnut pelätä jokaisen satunnaisen ilmiannon seurauksia. Mutta vieläkään ei voitu puhua vapaudesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Edelleen "ison veljen" tarkkaavainen silmä valvoi "fasistisesti" ajattelevien balttialaisten tekemisiä. Ja vaikkakin öiset nyrkiniskut ulko-oviin olivat jääneet historiaan, suhteellisen tuoreet kokemukset eivät unohtuneet heti. Mutta ihmisille on ominaista sopeutua. Viron kansa on siinä suhteessa saanut mainion koulutuksen. Meidän on täytynyt elää ja työskennellä monenlaisten hallitusten alaisina.
    Silloinen elämämme ei tarjonnut pelkästään traagisia muistoja, vaan myös jokseenkin koomisia tapahtumia. Niiden joukossa oli suorastaan vitsikkäitäkin. Vitsejä niistä syntyikin. Ja kummallista kyllä, kaikkein hallituksenvastaisempia vitsejä kertoivat juuri venäläiset itse, varsinkin pietariläiset ja moskovalaiset. Totta, tämä komedia ei paljon naurattanut ihmisiä, joiden oli osallistuttava siihen farssiin.
 

   Oikean neuvostoliittolaisen kansalaisen oli elettävä jatkuvassa propagandan ristitulessa, jotta hän ei unohtaisi meidän ison kotimaamme ennennäkemättömiä saavutuksia, sekä kapitalistisen maailman sudenmoraalia, joka jatkuvasti uhkasi särkeä Suuren Sosialistisen Lokakuun Vallankumouksen jälleenrakentamista. Mistä sitten maailman kaikkein vapaammassa valtakunnassa asuva kansalainen sai yhteiskunnallisen tietonsa? Lähteinä olivat sanomalehdet, agitaatio sekä radiosta kuultava propaganda. 

                      "Toveri Rabinovitsh, luetteko sanomalehtiä?"

"Tietenkin minä luen. Miten minä muuten tietäisin, kuinka hyvä elämämme on?" 

   Neuvostiliiton johtavina sanomalehtinä olivat Правда (Pravda-Totuus) ja Известия (Izvestija-Uutiset). Koska totuudella on usein taipumus olla subjektiivinen, niin oli arvattavissa, kenen totuutta Pravda julkaisi. Käsityksen siitä sai jo lehden otsikosta, jossa oli sanottu, että kyseessä on kommunistisen puolueen äänitorvi. Kun ensimmäisiä Pravda-lehtiä "koristi" vain toveri Leninin kaljupää, niin seuraavat ylpeilivät jo Leninin kunniamerkeillä.

Pravda vuodelta 1921

 Pravda vuodelta 2008

   Maailmassa ei ole tainnut vielä kukaan tervejärkinen palkita sanomalehtiä kunniamerkeillä, kuten tehtiin Neuvostoliitossa. Mutta siellähän ei ole tervejärkisiä!

    Astetta heikompi oli sanomalehti Izvestija, koska sen oli onnistunut keräämään vain yhden suhteellisen pieniarvoisen  helyn - Työpunalipun kunniamerkin. Sisällöltään ne kopioivat toisiaan. Kansan keskuudessa kiersi vitsi: Pravda jest - izvestii netu, izvestija jest - pravdö netu! Eli suomeksi: totuus on - uutisia ei ole, uutisia on - totuutta ei ole. 

 Izvestija vuodelta 1959

    Vironkieliset sanomalehdet seurasivat uskollisina "isompia veljiään". Muuta mahdollisuutta ei olisi ollutkaan. Ainoa ero oli, ettei niitä ollut kukaan pitänyt kunniamerkkien arvoisina. Joka oli myös täysin luonnollista. Olivathan nämä sanomalehdet venäläisten mielestä jopa epäilyttäviä, sillä ne oli kirjoitettu "saksalaisilla aakkosilla". 

  Tavallisesti saimme lukea vain sanomalehdistä, että elämämme oli hyvä ja onnellinen. Ohuet, vain neljää sivua käsittävät sanomalehdet pauhasivat siitä joka päivä. Tietenkin, jos kukaan viitsi lukea niitä. Kaikki sanomalehdet olivat laadittuja saman mallin mukaan. Yläreunassa kaikissa niissä komeili kommunistisen puolueen tunnuslause: "Kaikkien maiden työtätekevät kansat, liittykää yhteen!" Etusivulla leventeli suuri, tavallisesti puoli sivua käsittävä pääkirjoitus. Tämä koostui ontoista, kuluneista korulauseista, joiden ainoa päämäärä oli tehdä lukijalle selväksi, kuinka kaunista on elämä Neuvostoliitossa. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä jäi lukematta. 
 

Näyte virolaisesta sanomalehdestä Kansan ääni. Pääkirjoitus sanoo: Viron kansan suurin toive täyttyi! Olemme suuren sosialistisen kotimaan täysivaltaisia kansalaisia.

   Toisella sivulla kerrottiin työsaavutuksista koko Neuvostoliitossa Viro tietenkin mukaan luettuna. Jos puolikin niistä tarinoista  olisi ollut totta, niin koko länsimaailma olisi jäänyt auttamattomasti toiseksi teollisuustuotannossa. Usein oli lisätty myös kuvia "kommunistisen työn sankareista", jotka esiintyivät koneittensa vieressä niin luonnottomissa asennoissa, että niitä nähtyään joka työnsuojeluasiamies olisi nostanut kovan metelin.

    Kolmas sivu oli urheilua varten. Siitä voi lukea pääasiallisesti neuvostourheilijoiden saavutuksista. Sattui niinkin, että jos joku "meikäläinen" oli voittanut kolmannen sijan (voi kauhistus!), niin lukija etsi turhaan, ketkä tulivat ensimmäiseksi ja toiseksi. Jos sattumalta jossakin ulkomailla kilpaillessa neuvostourheilijat sattuivat jäämään ilman mitalia, niin tapahtumaa seurasi pitkä selostus niistä "objektiivisista" syistä. Niiden joukossa epäsuotuiset ilmatieteelliset olosuhteet, sekä ulkomaisten tuomareitten puolueellinen toiminta eivät olleet läheskään viimeisellä sijalla. Esimerkiksi kun neuvostoliittolainen jalkapallojoukkue hävisi  Tanskalle vuonna 1979, esitettiin mitä mielenkuvituksellisempia puolustuspuheita. Syynä oli kuulemma ollut aurinko, joka sokaisi pelaajien näkökentän. Ottiko kukaan niitä puolustuspuheita toteesta? Vaikea sanoa. Totta, urheilu siihenastisessa Neuvostoliitossa oli korkealla tasolla, mutta koska urheilu liittyi ainakin siinä valtiossa hyvin tiiviisti politiikkaan ja sai valtavasti tukea valtiolta, niin syy on ymmärrettävä.

       Sanomalehden viimeisellä sivulla oli sitten uskottavimpia uutisia. Radio-ohjelmia (joita voi uskoa), säätiedotus (jota ei ollut pakko uskoa) ja kuolinilmoitukset. Aikaisempina vuosina siinä olivat myös pakolliset avioeroilmoitukset. Oli muutamia muitakin paikallisia ilmoituksia. Yleensä lehden lukemiseen ei kulunut neljännestuntia enempää. Hieman erilaisia olivat lehdet vain kahtena päivänä vuodessa, huhtikuun viimeisellä viikolla, sekä marraskuun ensimmäisellä viikolla, jolloin lehdessä julkaistiin kymmeniä niin sanottuja puolueen iskulauseita, joita sitten huudettiin kovaäänisestä puolueen ja hallituksen korokkeelta ohimarssiville ihmisille juhlakulkueen aikana. Näinä päivinä voi sanomalehdet heittää aukaisemattomina roskikseen, sillä mitää lukemisen arvoista niissä ei ollut.

    Virolainen kirjailija Jüri Tuulik oli aivan oikeassa sanoessa: "Kansa, joka kirjoittaa ja puhuu sellaista kieltä, tulee pikkuhilja vajaaälyiseksi, sillä hän ei saa sanoa, mitä hän todella ajattelee." 

Yhtään parempia eivät olleet myöskään aikakauslehdet. Sisällöltään  jopa asialliset artikkelit olivat puetut äitelään kommunismin kehumiseen, joka muutti niiden lukemisen vastenmieliseksi. Aikakauslehden Eesti naine 1949. kesäkuun numerosta voi lukea: "Taistelu kommunistisen tietoisuuden noususta, kommunistisen moraalin korkeiden periaatteiden käyttöön ottamisesta Neuvostoliiton ihmisten elämässä ja toiminnassa on olennainen osa kommunistisen yhteiskunnan rakentamisessa. ..." Jos koko tämä propagandistinen sanatulva jätetään pois, niin artikkelissa kerrottiin lasten kesäleireistä! Samalla lailla alkoivat yleensä kaikki artikkelit, ruokareseptit ehkä lukuun ottamatta. Muuten, tämä aikakauslehti ei jäänyt pitkäksi aikaa Eesti naiseksi, vaan muuttui pian Neuvostoliiton naiseksi. 

Vuonna 1936 ilmestyneen Eesti Naine aikakauslehden kannella oli Kalevinpojan kuva, ...

... mutta vuonna 1947 sitä "koristi" jo toisenlainen sankari

Sama aikakauslehti, mutta vuosiluku onkin 1955.
Ei mitään Viron Naista!  
Kaikkihan me ollaan neuvostoliiton ihmisiä!

 

    Jonkun uskollisen alamaisen mielestä jopa paikallisten lääkekasvien täytyy kasvaa ei Virossa, vaan Viron Sosialistisessa Neuvostotasavallassa. Yhtä hyvin olisi voinut julkaista oppikirjan - Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan kielioppi.

     Voisi luulla, että sellaiseen epäpoliitiseen  kirjaan, kuten sitä on puutarhahoidon käsikirja ei onnistuisi laittaa mahtipontisia fraaseja. Eipäs vain! Vuonna 1941 Tartossa julkaistussa Dr. phil. nat. J. Portin kirjassa Kotipiha voi lukea seuraavia rivejä: "Jokaisen Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan kansalaisen täytyy osata työskennellä. Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole sijaa laiskureille ... "  Ilmeisesti ennen neuvostovallan voimaantuloa Virossa ei tunnettu puutarhanhoitoa ja epätietoiset kansalaiset viettivät vapaa-aikansa vain laiskotellen. Kiitos neuvostovallalle, joka aukaisi virolaisten silmät!

      Myös kaikkien muiden kirjallisten julkaisujen täytyi olla propagandistisia. Jopa sellainen painotuote, kuten kalenteri oli puettu punaiseen, ollen "sisällöltä sosialistinen, muotolta kansallinen", jos joku ylipäätänsä ymmärsi, mitä sellainen ilmaisu tarkoitti.

 Kalenterin keskellä komeilee runo:
"Neuvostoelämä, syki mahtavalla vauhdilla,
tuo onnea kansalle me ahkera työ!"

       Myös nuorempi sukupolvi ei jäänyt unholaan. Koska oli jokseenkin varma, että huvinhaluisessä iässä olevat kumpaakin sukupuolta edustavat nuoret tuskin vaivautuvat lukemaan niitä mahtipontisia, aikuisille tarkoitettuja pääkirjoituksia (sitä eivät tehneet aikuiset itsekään), niin lapsia piti lähestyä toisella tavalla. Heitä varten oli oma lukemisto. Nuoremmille sanomalehti Säde (Kipinä) ...

 

... ja hieman vanhemmille aikakauslehti Pioneer 

     Sinänsä ei ollut kumpikaan julkaisu huono, jos ne puhdistettin ennen lukemista punaisesta kastikkeesta, jonka kera niitä tarjoiltiin. Tämä koskee erityisesti aikakauslehteä Pioneer, joissa kussakin numerossa julkaistiin useita käsityöopetuksia. Monet automallit ja lennokit valmistuivat minulla juuri tämän aikakauslehden ansiosta ja monet hyödylliset tiedot ovat peräisin sieltä. Mutta taito jättää vaille huomiota  tarpeeton punainen propaganda oli meillä jo lapsuudessa varsin hyvin kehittynyt.

      Kun kaikkien taiteen eri muotojen oli kannettava kortensa kekoon kommunismin ylistämiseksi, niin eihän elokuvateollisuudenkaan sopinut jäädä sivustakatsojaksi. Tämän teollisuuden lippulaivana oli tietenkin studio Mosfilm. Sadat tuhannet metrit filminauhaa yrittivät sankarillisesti muuttaa mustaa valkoiseksi  ja valkoista mustaksi. Venäjällä tämä yritys taisi epäilemättä onnistuakin, mutta oliko näin myös Baltian maissa? Vielä liian tuoreena oli ihmisillä muistissa menneisyys, jota nyt haluttiin esittää erilaiselta, ja  nykyhetki, joka väkisin toi ihmisten silmien eteen surullisen todellisuuden. Erilaisen, kuin elokuvateattereissa. Pikkupojat sen sijaan puhuivat keskenään innoissaan juuri katsomasta sotaelokuvasta. Täysin luonnollista, sillä jännitys, joka näissä elokuvissa tarjottiin, tehoaa jokaiseen miehenalkuun.

Moskovan Mosfilm

    Mistä sitten kertoivat silloiset kuolemattomat taideteokset? Ennenkaikkea tietysti "meidän" armeijamme voittamattomuudesta. Eivät olleet harvinaisia sellaisetkin elokuvat, joissa yksi Neuvostoliiton sotilas taistelee menestyksekkäästi koko saksalaista divisioona vastaan ja jos ei tule voittajaksi, niin ainakin tuhoaa suuremman osan siitä. Toisena sankarina esiintyi Neuvostoliiton sankarilentäjä, joka ei  epäröi hyökata yksin parinkymmenen viholliskoneen kimppuun ja ampua niistä alas vähintäänkin puolet, ja sitten kuolemanhalveksivasti suunnata palavan lentokoneensa johonkin tärkeään maanpäällisen kohteeseen  vihollislinjojen takana ja kuolla huutaen: "Kotimaamme puolesta, Stalinin puolesta!" Tällaisia kyyneleitä (ja salattua naurua) aiheuttavaa "taidetta" valmistettiin suorastaan urakalla. Niitä katsoessa täytyi vain ihmetellä, miksi sota Neuvostoliiton sotaväen sankarillisuudesta huolimatta kesti niin kauan.   Vihollisen muoto näissä elokuvissa oli suorastaan äärimmilleen karikoidu. Kömpelöitä, avuttomia, ajattelukyvyttömiä - olivatko todellakin sellaisia ne saksalaiset sotilaat, joiden edestä iivanat sodan ensimmäisenä vuonna pää kolmantena jalkana pakenivat? Vasta huomattavasti myöhempinä vuosina alkoi saksalaistenkin sotilaiden muoto elokuvissa saada realistisempia piirteitä. Hyvin usein esittivät niissä saksalaisia upseereita virolaiset tai latvialaiset näyttelijät. 

      Muut, siviilielämästä kertovat elokuvat, noudattivat suurin piirtein samaa linjaa. Aiheena oli klassinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Hyvän oli tietysti aina voitettava, kuten amerikalaisissakin elokuvissa. Elokuvan toiminta saattoi tapahtua jossakin kolhoosissa, tehtaalla tai missä tahansa laitoksessa ja kyseessä piti olla vanhaan ajatusmaailmaan kiinnittynyt puheenjohtajaa, jota rupeaa vastustamaan vastasaapunut, mutta edistyksellisiä (kommunistisia) periaatteita täyteenahdettu nuori spesialisti. Läpi koko kaksi tuntia kestävän elokuvan jatkuvan konfliktin tulos ilmenee elokuvan lopussa, jossa nuori tulokas juhlii voittoansa. Korkeat ajatukset olivat jälleen kerran voittaneet. Höysteeksi voitiin lisätä joku naishahmokin, joka nuoren spesialistin vaikutuksesta lopulta omaksuu täysin ylevät kommunismin periaatteet. Ainoa, mikä näissä elokuvissa oli positiivista, oli venäläisten näyttelijöiden korkea taso.

Leningradin (Pietarin) Lenfilm

      Viron elokuvataide kärsi miehityksen alkuvuosina vaikean kriisin. Ensimmäiset elokuvamme valmistuivat Leningradin elokuvastudiossa Lenfilm. Lähtökohdaksi otettiin kommunismin ideoita pursuavat elokuvakäsikirjoitukset. Yksi tällainen oli August Jakobsonin kertomukseen perustuva Elämä sitadellissa, jossa esitettiin ihmisen muuttumista kommunismin olosuhteissa. Punaisen hovikirjailijan Hans Leberechtin Valo Koordissa oli yksi osoitus, johon voi päätyä todellisesta elämästä täysin tietämätön punakirjailija. Tämä oli läpeensä propagandistinen elokuva maatalouden uudelleensyntymisestä ja kolhoosien käyttöönotosta sodanjälkeisessä Virossa, jolla ei ollut mitään yhteistä todellisuuden kanssa. Tämä oli punainen juliste sen ilmeikkäämmässä muodossa. Idän tuoma, meille täysin käsittämätön kolhoosijärjestelmä tuo onnea sekä palvelijattarelle, mäkitupalaiselle, että keskiluokkaan kuuluvalle! Epäilevä tulee toisiin ajatuksiin vieraillessä neuvostoliittolaisessa mallikolhoosissa (mistähän sellainen mahtoi löytyä?) Uutta järjestelmää vastustavat vain suurmaanomistajat sekä metsissä neuvostoliittoa vastaan taistelevat ns. metsäveljet, joita ei ole jostakin syystä vielä ammuttu, eikä lähetetty Siperiaan. Pääosaa siinä esitti tuolloin vielä nuori Georg Ots.
     Koko tämä elokuva vaikutti tragikomedialta, jota myös katsojat hyvin tajusivat.

      Olisi väärin sanoa, että Neuvostoliiton elokuvahistoriassa tuotettiin vain roskaelokuvia. Ennen sotaa valmistuneet elokuvat olivat eräänlaisia hittejä, koska venäläiset ohjaajat osasivat näyttää venäläistä elämää juuri sellaisena, kuin se todellisuudessa oli, yhdessä tämän varjopuoliensa kanssa. Tietenkin niitä täytyi höystää hyppysellisellä patriotismia, jotta korkea komissio, josta riippui, hyväksytäänkö elokuva esitettäväksi, suostui siihen. Hyvänä esimerkkinä on kuuluisa venäläinen komedia Volga, Volga, jota ei voi tänäpäivänäkään katsoa nauramatta!

Hetki elokuvasta Volga, Volga

    Edistykselliset ohjaajat joutuivat esittämään viestinsä rivien välissä, joka jäi huomaamatta monille, mutta joita melko monet ymmärsivät. Monet elokuvat, jotka liiallisen suorasukaisuutensa takia joutuivat sensuurin hammaspyörien väliin, jäivät hyllylle. Ei ollut kovin harvinaista, että ohjaaja sai palkkioksi ilmaisen Siperian-matkan

 *

    Kun sanomalehdet ja aikakauslehdet olivat täynnä punaisia ideoita, elokuvat, sekä teatteriesitykset tarjosivat samanlaista värisävyä, niin mistä neuvostoihmisen (tarkoitan miehitettyjen valtioiden kansalaisia) oli mahdollista saada toisenlaista tietoa? Myös siihen löytyi mahdollisuus. Monien virolaisten jokailtaisena lohdutuksena (ja itsepetoksena) oli Amerikan Äänen tai Vapaan Euroopan radiolähetysten kuunteleminen. Ainakin hetkeksi sai käsityksen toisenlaisesta maailmasta. Jos ensimäisten miehitysvuosien aikana eli sydämissämme vielä toivo ulkomaisesta avusta, niin vuosien kuluessa tuli selväksi, ettei minkäänlaista apua ei tipu. Täytyi vain tottua siihen. Siitä huolimatta toi ratiseva, kohiseva ja vinkuva lyhytaalto ihmisten koteihin uutisia piikkilangan takaa. Sitä ymmärrettiin myös korkeammalla taholla. Kun sodanaikaisa saksalaisia radiolähetyksiä yritettiin häiritä vain jatkuvasti toistettavalla "Sie lügen, sie lügen ... " (he valehtelevat, he valehtelevat) -tekstillä, niin tekniikan kehittyessä samaan tarkoitukseen alettiin käyttää yhä monimutkaisempia välineitä. Iäkkäämmät tallinnalaiset muistavat hyvin Tallinnassa, Lillekylassa sijainneita kolmea korkeata mastoa, joita kansansuu kutsui  sananvapaudeksi. Nämä mastot olivatkin tarkoitettu rajantakaisten radiolähetyksien häritsemiseksi. Todellisuudessa niitä ei olisi ehkä tarvittukaan, sillä mitä vuosi eteenpäin, sitä vähemmän ihmisiä nämä lähetykset kiinnostivat.

       Propaganda on aina propaganda riippumatta väristä, jolla sitä tarjotaan. Vaikka siihen osallistujat luulivat olevansa Viron vapaustaistelijoita,  heistä ei riippunut juuri mitään. Amerikan Äänen Viron osaston pitkäaikainen johtaja Karl Laanteen kunniaksi kirjoitettiin korusanaisesti: "Amerikan Äännen vironkielisissä lähetyksissä kasvaa jatkuvasti Viron historiasta, sekä nykyaikaisesta vapaustaistelusta kertovien lähetyksien määrä." (Iltalehti, 16.05.2007.) Saattaa olla, että kasvoikin, mutta tämä seikka ei lähentänyt kommunistisesta orjuudestamme vapautumista sekunninkaan verran.

*   *   *

Puhuja saliin: "Meidän suuren Neuvostoliiton uusi mahtava saavutus - A  kaupungissa avattiin uusi sähkövoimala." Ääni salista: "Kävin siellä vasta eilen. Siellä ei ole minkäänlaista sähkövoimalaa." Puhuja jatkaa: "Kaupunkiin B rakennettiin suuri kemiallinen tehdas...". Sama ääni salista: "Olin siellä viime viikolla. Ei ole siellä minkäänlaista kemiallista tehdasta." Puhuja nostaa katseensa papereista ja sanoo ankarasti: "Matkustamisen sijasta teidän pitäisi lukea sanomalehtiä, kunnioitettu toveri." 

  

     Sanotaan, että kaikki vitsit saavat alkuunsa todellisesta elämästä. Neuvostoliitossa toimi koko propagandistisen lehdistön ohella myös toisinajatteleva sanomalehti Nedelja (Viikko), jonka toimittaja ei pelännyt julkaista varsin kompromettoivia artikkeleita. En tiedä, oliko tuo alussa oleva vitsi peräisin siitä tapahtumasta, vai oliko sellaisia tapahtumia monta. Nedelja nimittäin julkaisi tarinan erääseen Siperian kaupunkiin rakennettavasta isosta tehtaasta. Rakennustyöt olivat kestäneet monta vuotta, materiaaleja oli lähetetty tarvittava määrä, palkat sekä palkkiot oli maksettu. Tehtaan käynnistämiseen oli enää muutama kuukausi, kun Moskovasta lähetettiin sinne lopulta korkea komissio tutustumaan uuteen tehtaaseen ja tämän työntekijöihin. Korkea-arvoiset toverit saapuivat kaupunkiin, jossa tehtaan oli määrä sijaita. Mutta voihan surkeutta! Kukaan paikallisista asukkaista ei osannut neuvoa tietä tehtaaseen. Vieläkin enemmän. He eivät olleet edes kuulleet koko tehtaasta. Oletettavan tehtaan oletettavassa sijaintipaikassa levittäytyi autio maa vailla minkäänlaista ihmiskäden jälkeä. Vitsikö? Ei olleenkaan. Sanomalehdessä oli kerrottu tämän "fanttomitehtaan" tarkka sijainti sekä kaupungin nimi. 

     Mitä tapahtui tämän jälkeen, sen voi vain arvailla. Ehkä tämäkin tapaus painettiin villaisella, kuten niin monet muutkin tätä ennen ja tämän jälkeen.  

 *

     Neuvostoliitossa ei koskaan julkaistu sanomalehdissä, eikä muissakaan tietotusvälineissä ilmoituksia mistään onnettomuuksista. Niitä kun ei näköjään tapahtunutkaan Neuvostoliitossa. Vuonna 1966 tapahtui kuitenkin Uzbekistanin pääkaupungissa Tashkentissa voimakas maanjäristys, joka tuhosi lähes 30% koko kaupungista. Kummallista kyllä, mutta kuolemantapauksia tämä luonnonmullistuma ei aiheuttanutkaan. Ainakin lehdissä julkaistujen ilmoitusten perusteella. Sen sijan kerrottiin, miten lemmikkieläimet, tajuten katastrofin etukäteen, herättivät isäntäväkensä välittömästi ennen uhkaa  pelastaen näin ollen heidät varmalta kuolemalta. Erittäin kaunis tarina, joka ansaitsisi maailman parhaiden sadunkertojien palkinnon. Entä miten kävi niille perheille, joilla ei ollut lemmikkieläimiä? Saattoi vain ihmetteli, miksi lemmikit muualla maailmassa ei ole vielä osoittaneet tällaista älykkyyttä. Todellisuus oli valitettavasti kaikkea muuta kuin kaunis. 

  Kolmannes Tashkentista muuttui raunioiksi eikä yhtäkään   
                                         kuolonuhria?

Aikaisemmin, vuonna 1948 tapahtunut katastrofi - Ashabadin maanjäristys jäi maailman silmissä huomiotta kiitos tiedotusvälineiden puuttumiseen. Näin jäi ihmiskunnalle kertomatta, oliko jo silloin neuvostoliittolaisilla lemmikkieläimillä yhtä hyvin kehittynyt tietoisuus, kuten parikymmentä vuotta myöhemmin. Ilmeisesti kuitenkin ei, sillä vuosikymmeniä myöhemmin tuli ilmi silloin surmansa saaneiden määrä - 110 000 ihmistä. 

                                                Ashabad 1948

Tshernobylin ydinvoimalassa 26. huhtikuuta 1986 tapahtunut katastrofi on ihmisillä vielä tuoreessa muistissa. Myös sen olisi Neuvostoliiton hallitus mielellään painanut villaisella, mutta valitettavasti se ei ollut enää tapahtueen maailmanlaajuisuutta huomioon ottaen mahdollista. Silti pyrittiin alussa paikallisessa mediassa kaiketi vähentämään sen ulottuvuutta. Kerrottiin vain suhteellisen pienestä onnettomuudesta, jonka tulos ei ole vaaraksi lähistöllä asuville ihmisille. Tämä tieto oli tarkoitettu todella vain paikallisille asukkaille, koska niillä ei ollut nimittäin mitään muuta tietoa tapahtuneesta. Virossa asia tuli ilmi Suomen television välityksellä jo ennen kuin Moskova oli sallinut jonkinlaisen informaatiomurusen julkaisemisen.

Tshernobyl - aavekaupunki 

   Neuvostoliitto on aina yrittänyt väittää, että heidän valtiossaan ei ole rikollisuutta. Saman hengenvetoon todetaan, että tässä valtiossa ei ole myöskään luonto- eikä muita katastroofeja. Uskokoon, ken haluaa!

*   *   *

     Iskulauseiden runsaus on ensimmäinen asia, joka pistää silmään missä tahansa kommunistisessa valtiossa. Näyttäisi, kuin isot puoluepamput eivät uskoisi pelkästään puhutun sanan tehoavan tavalliseen kansaan, ellei siihen ole lisätty havainnollista agitaatiota kaikenlaisten iskulauseiden muodossa. Viisikymmenluvun alussa Korean kriisin aikana kaikki Tallinnan bussit ja ehkä muutkin ajoivat isot varoitukset katoilla: "Kädet pois Koreasta!", jonka vanhemmat ihmiset ymmärsivät virheellisesti, kun lukivat "Kädet pois koirasta!". Kun otetaan huomioon, että Neuvostoliiton raja oli siihen aikaan hyvin tarkasti suljettu ja vartioitu, on todella melko vaikeaa uskoa, että Yhdysvalloista olisi joku tuosta sodasta vastaava vahingossa eksynyt tänne opiskelemaan viron kieltä ja luettuaan liikenneministeriön uhkaavan vaatimuksen, päättänyt sotatoimet Koreassa. Koska sota kuitenkin jatkui, jäi epäselväksi, kenelle tuo uhkavaatimus oli tarkoitettu. 

   Pääasiallinen iskulauseide heiluttaminen tapahtui 1. toukokuuta, 9. toukokuuta ja 7. marraskuuta pidettävillä juhlakulueilla. Neuvostokansalaisten oli silloin määrä ilmaistaa rajatonta uskollisuutta Neuvostoliiton Kommunistiselle Puolueelle ja tämän etupäässä seisovalle toverille. Venäläiset juhlivat niitä päiviä oikein sydämestä. Koska juhliminen on heille jo syntymästä lähtien ominaista, niin juhlittiin perusteellisesti. Haitarien säestyksellä laulettiin ja tanssittiin ja ryypättiin runsaasti väkeviä juomia. Toiminta, joka oli sallittu niinä päivinä. Tai jos ei suorastaan sallittu, niin ei myöskään kielletty.

   Kaikenlaiset punakankaat eläköön huutoineen Neuvostoliiton vallalle, kommunistiselle puolueelle ja ennen kaikkea meidän suurelle johtajalle ja opettajalle (kuka kulloinkin sattui olemaan) olivat tavallisia. Eli toisin sanoen: suurin osa kommunismin veturin höyrystä kului vihellykseen. Ajamiseen sitä jäi joskus melko vähän. Aina tähän päivään saakka on säilynyt iskulause "Au tööle!" (Kunnia työlle) entisen trikootehtaan päärakennuksen seinällä Tallinnassa Tarton maantiellä, kuin muistutuksena menneiltä ajoilta. Sinänsä täysin järkevä kehotus, vaikka nimenomaan työ oli Neuvostoliitossa se, jota huomioitiin kaikkein vähiten.

       Virolaiset eivät yhtyneet siihen ilonpitoon. Kuljettiin tämä pakollinen matka ja palattiin toimetuksien luo. Punavallan alkuvuosina kyseinen toiminta oli vapaaehtoinen, eli siis toisin sanoin ankarasti pakollinen, mutta myöhemmin alettiin maksaa osallistumisesta pientä palkkoita. Tulos osoittui onnistuneeksi. Piparit osoittautuivat ruoskaa houkuttelevimmiksi. 

    Sanomalehtireportterit näkivät näinä päivinä vaivaa. Moskova vaati kuvamaterjaalia, mutta minkälaisia kuvi olisi ollut mahdollista ottaa, kun juhlakulkueeseen osallistujien kasvot eivät ilmaisseet minkäänlaista innostusta. Sitä jopa korokkeella seisovien tovereiden ahkerista hurraahuudoista huolimatta. Ei ollut apua myöskään palkallisen iskulauseiden huutajien ponnistuksesta käheällä äänellä huudetuista tervehdyksistä puolueelle ja hallitukselle. Kansa yksinkertaisesti pysyi hiljaisena. Hilpeyttä herätti vain eräänä lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä erehdyksessä huudettu "Toukokuun tervehdys", jota säesti kansan kovaääninen nauru. 

 

Puoluepamppujen silmien edessä Vapauden aukiota ylittävien ihmisten ulkonäöstä ei kuvastu suurta intoa. Tiheä miliisirivi suojelee huolellisesti koroketta. Virolaisiinhan ei ole uskomista.

 

 Kaikki juhlakulkueeseen osallistujat eivät sentään kantaneet iskulauseita

    Siltä varalta, että joku poliittisesti sivistymätön ihminen saattoi jättää lukematta iskulauseet, oli kaikkialle Neuvostoliiton kaupunkeihin asennettu kovaäänisiä, jotka aloittivat rummuttavan ohjelmansa  Neuvostoliiton kansallislaululla aamuisin kello 6. Halusit tai et, niin jouduit kuuntelemaan silti. Näin nämä tötteröt lähettivät radion ohjelmistoa koko päivän, päättäen työpäivänsä iltaisin taas kansallislaululla. Sellaisen melulähteen läheisyyteen asumaan joutuneet ihmiset saattoivat olla kuollakseen kyllästyneitä.

  

Kolhoosikylään - sähkö ja radio!

*

    Onneksi tämä audiopropaganda ei kestänyt kauan. Muutaman vuoden kuluttua se lopetettiin, mutta kaiuttimet saivat jäädä paikoilleen vielä pitkäksi aikaa, sillä juhlakulkueitten aikana 1. toukokuuta ja 7. marraskuuta ne otettiin uudelleen käyttöön, tällä kertaa iskulauseiden huutamiseksi. Näiden kovaäänisten pistorasiat olivat pakollisia myös asuintaloissa. Linjat kulkivat talosta taloon, muistuttaen hämähäkinseittiä. Vielä vuonna 1970 valmistuneissa rakennuksissa kovaäänisille tarkoitettu pistorasia oli jokaisessa asunnossa, vaikka kukaan asukkaista niitä ei käyttänyt Satuin kerran kattoremontin aikana katkaisemaan yhden langan. Seuraavana päivänä se oli korjattu. Näin tärkeänä näiden linjojen olemassaoloa pidettiin.

  

  *   *   *

Jumala loi kolme ominaisuutta: rehellisyyden, viisauden ja puolueeseen kuulumisen. Mutta kenellekään hän ei antanut enemmän kuin kaksi ominaisuutta. Joten jos ihminen on viisas ja rehellinen, hän ei kuulu puolueeseen. Jos hän on rehellinen ja kuuluu puolueeseen, niin hän ei ole viisas. Jos hän on viisas ja kuuluu puolueeseen, niin hän ei ole rehellinen.

   Tietenkin johdettiin koko liittotasavaltojen (niitä oli yhteensä 15 Karjalan SNT-n autonoomiseksi muuttumisen jälkeen) elämää ja toimintaa Moskovasta käsin. Kun Moskovassa hymyiltiin, niin liittotasavaltioiden hallituksien oli myös hymyiltävä. Jos Moskovassa päätettiin olla hengittämättä kolme minuuttia, niin liittotasavaltioiden hallitukset mieluummin tukehtuivat, kuin vetivät keuhkot täyteen ilmaa. Moskovan päätökset olivat aina lopullisia.
   Niin päätettiin Moskovassa, että jokaisen neuvostoliittolaisen  työntekijän on osallistuttava ns. sosialistiseen kilpailuun ja otettava samalla itselleen sosialistisia velvoitteita. Tämä kaikki tapahtui tietenkin vain paperilla. Paperi oli Neuvostoliitossa kaikkivoipa. Tämän päällä rakennettiin tehtaita, sillä täytettiin ja ylitettiin suunnitelmia, sillä peiteltiin todellisia puutteita. Ainoa paperi, josta oli puudetta, oli vessanpaperi. Mutta mihin sitä tarvittiinkaan, kun oli olemassa sanomalehtiä.

 Viktor Karrusen ja Roman Treumanin suurimittainen maalaus Sosialistisen kilpailun haasteen esittäminen tasavallan traktoristeille

  

    Sosialistinen kilpailu oli pääasiallisesti mahtipontisella tavalla laadittu lupaus työskennellä ilman häviöitä ja tuottaa vain laatua jne. Toisin sanoin samaa, kuin koira sitoutuisi haukkumaan, eli siis tekemään sitä, mitä se luonnostaan muutenkin tekee. Niitä sitoumuksia täytyi esittää joka vuoden alussa ja niiden esittämistä vaadittiin varsin ankarasti. Aluksi sitoumus oli kirjoitettu tavalliselle paperiarkille, myöhemmin otettiin käyttöön painetut lomakkeet, jotka olivat koristettuja kaikenlaisilla iskulauseilla ja muilla asiaankuuluvilla koristeilla. Sitä, täyttikö kukaan kerran otettuja lupauksia ja sitoumuksia, ei tarkastanut kukaan. Eikä siihen ollut minkäänlaista tarvettakaan, sillä kaikki tiesivät muutenkin, että tekemisissä oltiin taas kerran farssin kanssa.
      Hyvänä esimerkkinä oli erään kollegamme lupaus lopettaa tupakanpoltto työn laadun parantamiseksi. Suureksi osin pilkanteoksi tarkoitettu lupaus ei herättänyt ainuttakaan vastaväitettä johtokunnassa. Kirjoittiko sama johtokunta omatkin sitoumuksensa, en tiedä. Todennäköisesti tämä oli tarkoitettu vain työläisille. Uskon, että monet ikäiseni ja hieman nuoremmatkin muistavat kymmeniä sellaisia koomisia tapahtumia.

Esimerkillisen sosialistiseen kilpailuun osallistujan rintamerkki

 

 Mikä on virolaisen suurin vika? Se, että hän täyttää venäläisen typeriä käskyja saksalaisella tarkkuudella.
*

   Toinen samanlainen ilmiö oli ns. rationalisoiminen. Kaikkien työläisten oli kuuluttava Rationalisoijien ja Keksijöiden Liittoon, jonka yhteydessä täytyi tietenkin myös maksaa jäsenmaksuja. Rationalisointiehdotuksien esittäminen ei ollut pakollista, mutta toivottava kuitenkin. Tämän tuloksena mentiin joskus aivan naurettaviin liiallisuuksiin. Niinpä eräs osaston mestari esitti ehdotuksen käyttää käsien pesuun vihreätä saippuaa. Ehdotus luokiteltiin tietenkin rationalisointiin! Hieman myöhemmin sama toveri esitti uuden ehdotuksen luopua käyttämästä vihreätä saippuaa, sillä pitemmän päälle se vahingoitti ihoa. Taas rationalisointi! Valitettavasti sellaiset typerät ehdotukset eivät olleet suinkaan ainoita. Niistä jopa maksettiin palkkioita. Olen itsekin ansainnut palkkion muutaman kerran, vaikkakin hiukan asiallisemmista ehdotuksista. Kaikki nämä ehdotukset, joskus jopa hyödyllisetkin, jäivät tavallisesti vain paperille.

Lenin osoitti, miten voi johtaa, Stalin osoitti, miten täytyy johtaa. Hrushtshov osoitti, että joka typerys pystyy johtamaan. Brezhnev osoitti, ettei joka typerys pysty johtamaan.

Puolue ilmoittaa juhlallisesti: nykyinen sukupolvi tulee

elämään kommunismin aikakaudella!

     Ei! Tämä ei ole seuraavan vitsin alkulause, vaikka se sellaiselta kuulostaakin. Juuri sellaisia julisteita riippui  kaikkialla Neuvostoliiton alueella vuonna 1963. Oliko Kommunistinen Puolue, jonka etunenässä seisoi Nikita Hrushtshov, menettänyt täydellisesti todellisuudentajunsa? Hyvinkin mahdollista. Talousvaikeuksissa kamppailevalle Neuvostoliitolle mikään muu suunnitelma ei olisi ollut niin mahdotonta toteuttaa, kuin tällaisen maanpäällisen paratiisin luominen. Kommunismin ensimmäinen aste olisivat olleet ilmaiset saunat ja ilmainen kaupunkiliikenne. Jos palauttaa mieleen kommunismin perusidean: Jokaiselle hänen tarpeittensa mukaan, jokaiselta hänen kykyjensä mukaan, niin ilmainen hygienia- ja liikennepalvelu ei olisi pystyinyt viemään heikosti taloudellisesti toimentulevaa suurvaltiota maanpäälliseen autuuteen. Idea sellaisesta valtiosta ei ole epäilemättä uusi. Muistakaamme entisaikojen täydellistä valtiota Utopiaa, joka on tunnettu Thomas More`n teoksesta "De Optimo Reipublicae  Statu deque Nova Insula Utopia" julkaistu jo niinkin aikaisin, kuin vuonna 1516. Jotenkin hyvin samankaltaisia tuntuvat olevan Thomas More`n sekä kommunistien periaatteet. Vaikka Sir Thomas More`n periaatteet jäivät suureksi osin kaunokirjallisuuden ja mielikuvituksen tasolle, kuitenkin kommunistiset kabinettitiedemiehet jopa uskoivat, että sellaisen valtion olemassaolo on täysin mahdollista. Luoda sellainen yhteiskunta, jossa jokaisella olisi hänen tarpeittensa mukaan ...? Sellainen saattoi olla venäläisestä sadusta tunnetun uunilla lojuavan vajaaälyisen Iivanan unelma. Sellainen sairas ajatus oli tähän asti ollut ominaista vaan Marxile ja Leninille, nyt sitten myös Hrushtshoville! Hrushtshov lupasi kansalle  puurovuoria, mutta kansa jonotti tuntikausia voidakseen ostaa tulitikkuja ja suolaa.

   Kansan keskuudessa tällä lupauksella oli kuitenkin ironinen vivahde, sillä puolueen vakuuttelun mukaan kommunismin piti häämöttää jo horisontissa. Valitettavasti taivaanrannalla on sellainen ominaisuus, että se etääntyy sitä mukaan, kun sitä lähestytään.

Amerikan miljardööri osti Moskovan suurimman tavaratalon ja julisti ilmaisen tavaroiden jakamisen. Pian oli tavaratalon ympäristöstä täynnä tungeksivia, tappelevia ja loukkaantuneita sekä kuolleita ihmisiä. Miljardöörilta kysyttiin, miksi hän sen teki. Hän vastasi: "Halusin nähdä, mitä tapahtuu, jos toteuttaisitte lupauksenne - jokaiselle hänen tarpeittensa mukaan"

  Ennen paratiisin saapumista Nikita Sergein pojan Hrushtshovin valtakausi kuitenkin päättyi vuonna 1964. Uusi poliittinen klovni Leonid Iljan poika Brezhnev ilmestyi areenalle.

Nixonin kabinetissa sammuu hehkulamppu. Nixon kutsuu työmiehen, tämä vaihtaa lampun. Nixon antaa hänelle viisi dollaria, työmies lähtee. Brezhnevin kabinetissa sammuu hehkulamppu. Brezhnev kutsuu henkivartijan. Tämä kutsuu työmiehen. Henkivartija tutkii työmiehen. Työmies vaihtaa lampun ja lähtee. Brezhnev ripustaa itselleen Leninin kunniamerkin rintaan, toisen antaa henkivartijalle. Ajattelee hieman ja ripustaa itselleen toisenkin Leninin kunniamerkin rintaan.

   Jos Hruahtshovin aikakaudesta voisi puhua, kun tietynlaisesta lievennys- ja kehitysaikakaudesta, niin itseäsi kunniamerkeillä vuorannut, vanhoillinen Brezhnev ei tunnustanut mitään uutta. Pian hänen hallituskautena alkoi venäläistäminen. Erillisesti tämä koski miehitettyjä Baltian valtioitam jonne kuljetettiin etupäässä venäläisiä ja muita venäläistyneitä N-liiton asukkaita. Virumaan palavakivilouhoksia laajennettiin ja Venäjältä saapui runsaasti tyäläisiä perheineen. Parhaat asunnot määrättiin heti heidä käyttöönsä

Brezhnev on lahjoittanut itselleen uuden piparin edellisten lisäksi

     Vuonna 1978  Virossa otettiin paikallisen kommunistisen puolueen aloitteesta vastaan tiukat säännöt venäjän kielen käytösta. Miehittäjien kieltä alettiin opettaa jo lastentarhassa. Sairaaloissa ja posteissa olivat jo kauan ennen tätä hävinneet vironkieliset lomakkeet. Miehittäjien kätyrit muuttivat "isäntiensä" kielen paikalliseksi kieleksi. Tosin onnistumatta siinä tehtävässä. Paine aiheuttaa aina vastapainetta, joka voi olla passiivinen tai aktiivinen. Tässä tapauksessa ylhäältä tullut paine aiheutti aktiivisia toimeenpiteitä sekä Lännessä, että kotimaassa. Tallinnassa levisivät suuret koululaisten levottomuudet venäläistyneen opetusministerin Elsa Gretshkinan virkaan asettamisen vuoksi. Opiskelijoita pidätettiin ja pahoinpideltiin  ja heidän mielenosoituksensa hajotettiin raa'asti. Gretshkina jäi luonnolisesti virkaan ja luki joka kesänä radiossa vaikeasti ymmärrettävällä viron kielellä tentteihin valmistuville oppilaille tenttien aiheita.

*   *   *

"Mikä on maailman rikkain valtio?" "Tietysti Neuvostoliitto.
Siltä on varastettu 70 vuoden ajan, mutta
silti sitä ei ole pystytty tyhjentämään kokonaan."

     Tämä on totista totta. Neuvostoliitossa varastivat todellakin kaikki, joilla oli siihen pienikin mahdollisuus. Sitä tekivät sekä tavalliset työläiset, että laitosten johtajat. Ero oli vain siinä, sillä rikoksen ilmitullessa työläistä rangaistiin, mutta johtajaa ei.
      Tavallisesti jokaisessa isommassa laitoksessa oli myös oma metallityöverstas, jossa korjattiin työkoneita, jopa valmistettiin uusia. Täysin julkisesti ja mitään salamatta niissä valmistettiin kaikenlaisia kotitalouskoneita, kuten sirkkelisahoja, tasohöyläkoneita  ja ruohonleikkureita. Ahkerammat miehet kasasivat jopa pientraktoreita tai asuntovaunuja. Tämä tapahtui tietenkin työajalla ja laitoksen materjaalia käyttäen.
     Tämä kaikki on vain pieni osa niistä tavaroista, joita kuljetettiin tehtaan portista ulos kenenkään estämättä. Isommat pomot eivät tietenkään vaivautuneet likaamaan käsiään. Heidän sijastaan sitä tekivät tilauksesta työläiset, joita sitten vastaavasti palkittiin. Eri ryhmän muodostivat johtokuntaan kuuluvat henkilöt. Tehtaalla, jossa työskentelin, minulla oli usein tekemistä puutyöverstaalla. Siellä oli melkein aina valmisteilla joko keittiö- tai kesähuvilakalusto. Koska tehtaamme tuotantoon sellaiset artikkelit eivät kuuluneet, oli ilmeistä, että taas on tullut joku uusi pikkupomo, joka tyydytti omia tarpeitaan. Johtajamme kotitalo ja kesähuvila kuuluivat jopa tehtaamme bilanssiin, mikä tarkoitti, että kaikki työt niissä tehtiin tehtaan laskuun.

     Yleisesti kukaan ei välittänyt siitä ja jos joku jäi kiikkiin oman tehtaan tarkastajille, annettiin asian tavallisesti olla. Pahempi oli tilanne silloin, kun joku sattui kärähtämään ulkopuolisille tarkastajille, joita saapui pari-kolme kertaa kuukaudessa edeltä käsin ilmoittamatta. He olivat tavallisesti hyvinkin innokkaita tarkastamaan jopa naisten käsilaukkujen sisällön. Tavallisesti heidän aktiivisuutensa tuotti tulosta. Tämän jälkeen riippui kokonaan tarkastajan mielialasta, ilmoitettiinko rikoksesta korkeammalle taholle, vai annettiin vain varoitus. Tehtaamme tuotantoon kuuluivat myös

vaahtomuovista valmistetut karvaiset lelut, joita arvostettiin jopa Neuvostoliiton ulkopuolella. Niistä oli tullut jonkinlaisia keräilykohteitakin. Usein sattui, että niiden käsin maalaamisessa ilmeni jonkinlaisia pieniä vikoja. Edes virheelliseksi luokiteltuja leluja ei saanut viedä ulos. Kerran eräs sorvaajista kärähti portilla muutaman sellaisen lelun kanssa. Onnettomuudeksi hän sattui olemaan juuri yksi niistä, joka toimitti pomojen yksityisiä tilauksia. Häntä rangaistiin ja hän menetti puolen vuoden palkkionsa, mikä oli varsin iso raha. Koska hän oli kaiken kukkuraksi myös puolueen jäsen, niin rangaistuksen jälkeen hän iski pöytään eroanomuksen puolueesta. Ei tehdyn "rikoksen" takia, vaan sen takia, että isot herrat pääsivät aina, kuin koira veräjästä. Tämä teko nostatti ennenkuulumattoman myrskyn. Puolueesta ei erota oma-aloitteisesti! En muista, miten tämä tarina päättyi, mutta siitä puhuttiin vielä kauan.

   Tämän tarinan yhteydessä täytyy selvittää Neuvostoliitossa käytössä ollutta palkkajärjestelmää. Työntekijän palkka koostui kahdesta osasta - peruspalkasta ja palkkiosta. Peruspalkka oli kiinteä summa, tavallisesti kaikilla työntekijöillä yhtä suuri, johon johtokunta ei voinut koskea. Palkkio, joka oli 18% peruspalkasta, maksettiin työntekijälle peruspalkan lisäksi, jos hän ei ollut syyllistynyt vakavahkoihin rikkomuksiin. Palkkiota voitiin vähentää, tai jättää kokonaan pois. Viimeksi mainittua rangaistusta käytettiin harvoin. Työn laatu ei ollut tavallisesti syy palkkion vähentämiseksi.

      Suuremmaksi osin varastettiin ei varastamisen vuoksi, vaan siksi, ettei valmistettavia laitteita ollut mistään saatavina. Kaupoissa niitä ei ollut koskaan myynnissä. Satuin kerran näkemään Venäjän televisiosta lähetyksen Iloisten ja kekseliaiden kerho. Siellä miehet esittelivät uskomattoman nokkelia ratkaisuja puutarhatraktoreiden osalta, jotka olisivat tuottaneet kunniaa myös kaikkein taitavimmille insinööreille. Komissio, joka niitä töitä arvosti, oli hyvin tyytyväinen. Vain yksi komission jäsen oli kiinnostunut, mistä kaikki tämä materjaali on peräisin ja missä nämä tekniikan huippusaavutukset ovat valmistettuja. Tämäkin kysymys oli esitettu vain muodon vuoksi.   

      Aikaisemmin mainittu sanomalehti Nedelja julkaisi kerran mielenkiintoisen artikkelin. Eräs Venäjällä sijaitseva tehdas ilmoitti miljoonannen vesipumpun valmistumisesta, joille oli suuri kysyntä. Samassa ei ollut koskaan, eikä missään myytävänä vesiputkia. Siitä huolimatta nämä pumput toimivat. Koska joka pumppu tarvitsi keskimäärin 5 metriä putkea, on helppo laskea, että 5 miljoona metriä, eli 50 000 km putkea täytyi olla peräisin jostakin. Samassa ei ollut tämä tehdas suinkaan ainoa, joka valmistu vesipumppuja.

*   *   *

Luokkavalvoja selosti tunnillaan lapsille Neuvostoliiton puolue- ja valtioelimien rakennetta. Tunnin päädyttyä hän pyysi oppilaita kertomaan, miten he ymmärsivät aiheen. Eräs poika kertoi mielipiteensa: "Puolue on kuin äitini, joka saa kaiken, mitä hän tahtoo. Toimeenpaneva komitea on kuin isäni, joka tekee kaiken, minkä äiti käskee. Kommunistinen nuorisojärjestö on kuin veljeni, joka lupaa kaikenlaista, mutta ei tee mitään. Ammattiyhdistys on kuin isoäitini, joka ymmärtää kaiken, on myötätuntoinen kaikkia kohtaan, haluaa auttaa jokaista, mutta jolla ei ole valtaa tehdä mitään."
*

       Ammattiyhdistyksillä on länsimaissa ollut aina suuri osa työelämässä. Myös Neuvostoliitossa oli ammattiyhdistyksiä. Kuuluminen niihin oli jopa pakollista. Mutta mitä puuhasivat ammattiyhdistykset siinä isossa hyvänolon valtiossa? Yksinkertaisesti voidaan sanoa - eivät mitään. Silti! Pidettiin jokavuotisia kokouksia, joissa valittiin uusia jäseniä ammattiyhdistyksen johtokuntaan, jaettiin tehtäviä, kuunneltiin työläisten ehdotuksia.  Ehdotuksien esittäminen oli jopa suotavaa. Kokouksen pöytäkirja kirjoitettiin puhtaaksi ja esitettiin tasavallan ammattiyhdistyksen neuvostolle. Ja siihen tyssäsi koko toiminta seuraavan kokoukseen asti. Ammattiyhdistys torkkui, kuin prinsessa Ruusunen odottaen prinssiään. 

    Eräässä kokouksessa eräs työläisistä ehdotti ilmoitustaulun laittamista verstaan seinälle, jossa olisi sekä ammattiyhdistyksen, että koko laitoksen uusimpia tietoja. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Mutta kun sama työläinen tiedusteli, milloin tämä taulu olisi odotettavissa, vastauksena oli vain myötätuntoinen hymy. Kokous jatkui. Minkäänlaista taulua ei laitettu koskaan minnekään. Eikä kukaan odottanut tämän tapahtuvan.
  Kerran minutkin valittiin ammattiyhdistyksen johtokuntaan. Tehtäväkseni määrättiin kulttuurielämän tehostaminen osastollamme. Mitä kaikkea siihen kuului, en tiedä, mutta eräänä osana siihen kuului yhteisvierailut elokuvissa ja teatterissa. Jos joku luulee, että juoksin pää kolmantena jalkana kaupungilla hankkimassa teatteri- ja konserttilippuja, niin hän erehtyy pahan kerran. En tuhlannut sekuntiakaan siihen. Seuraavassa kokouksessa kukaan ei edes epäillyt, etteikö kulttuurityö osastollamme olisi ollut järjestetty parhaalla mahdollisella tavalla. Miksi vaivautua, kun kaikki on kunnossa muutenkin?

*

      Kuuluminen monen moisiin yhdistyksiin oli lähestulkoon pakollista. Esimerkiksi melkein kaikki työläiset kuuluivat jokaiseen olemassa olevaan urheiluseuraan. Tämä ei tietenkään merkinnyt ennenkuulumatonta urheiluintoa ihmisten keskuudessa. Kyseessä oli pääasiallisesti rahankeruu seurojen tarpeeksi jäsenmaksujen muodossa. Satuin kerran vaatimaan urheilujärjestäjältämme urheiluseuran jäsenkorttia, johon minulla siihen seuraan kuuluvana olisi ollut täysi oikeus. Sen sijaan, että olisin sen saanut, kaveri suuttui jostakin käsittämättömästä syystä. En tietenkään saanut korttia, kuten ei kukaan muukaan. Varsinainen ironia piili siinä, että monet meistä kuuluivat samanaikaisesti moneen eri urheiluseuraan. Minä kuuluin vain kahteen.

  Tunnetuin urheiluseura Neuvostoliitossa oli ALMAVY, eli Armeijan, Ilmavoimien ja Meriväen Avustamisen Vapaaehtoinen Yhdistys. Laajoja urheilu- ja muita mahdollisuuksia tarjoava organisaatio oli todellisuudessa sotilaallisen jälkikasvun edistämiseksi perustettu yhdistys. Siellä saivat koulutuksensa radistit, autonkuljettajat, teknisten alojen asiantuntijat, laskuvarjohyppääjät, sekä monet muut. Kaikki tämä oli naamioitu kansanterveyden kehittämiseksi. Täytyy mainita, ettei rahaa siinä säästetty.

      Laitoksissa järjestettiin myös urheilupäiviä, tai tarkemmin - urheilutunteja, jotka olivat lievästi sanottuna enemmän, kuin kummallisia. Kerran kaikkien työntekijöiden oli keskellä työpäivää mentävä ampumaradalle ampumaan pienoskivääristä. Niiden joukossa myös ne, jotka eivät koskaan olleet nähneet kivääriä läheltäkään, saati sitten pitäneet kädessä. Meidän pälpättävä naisperhe aiheutti kaaoksen ampumaradalla, sillä samana päivänä siellä treenasivat myös urheilijat. Mikä oli tämän yrityksen tarkoitus, ei selviytynyt koskaan. Eräänä lounastaukona järjestettiin myös yleinen 100 metrin juoksu, jossa sitten konttorinaiset sankarillisesti yrittivät pysyä pystyssä korkeilla koroillaan. 

       Eräs niistä yhdistyksistä, jonne kuuluminen oli pakollista, oli Punainen Risti. Sielläkin koko toiminta perustui ainoastaan jäsenmaksujen keräämiseen. Totta, etteivät jäsenmaksut olleet isoja, mutta kun ottaa huomioon koko Neuvostoliiton asukkaiden määrän, niin tällainen rahankeruu tuotti varsin suuren tuloksen.

Mitä Brezhnev pelkäsi eniten?

Että juutalaiset oppivat lisääntymään, kuten kiinalaiset ja kiinalaiset oppivat taistelemaan, kuten juutalaiset 
 

 

   Maailman kaikkein mahtavammalla, rikkaammalla, oikeudenmukaisemmalla jne. valtiolla oli, kuten arvata saattaa, paljon vihollisia. Ei ainoastaan kapitalistien ja imperialistien joukossa, vaan paikallisten toisinajattelijen muodossa. Välittämättä lainkaan kommunismin jaloista päämääristä nämä vahingoilliset henkilöt toimivat jatkuvasti meidän ystävällisen, monikansallisen valtiomme vahingoittamiseksi.

   

   Eräs vaarallisin väline tavallisen kansalaisen hallussa N-liitossa oli kirjoituskone. Tätä verrattiin suorastaan vallankumouksellisen työkaluun. Kaupoissa sitä ei löytynyt. Laitoksissa kaikkin ne olivat kirjoilla ja niitä voi käyttää vain tietty henkilö. Kun meidän osastomme sai lopulta vanhan Continental-tyyppisen kirjoituskoneen, saapui tämän kanssa myös paperiliuska teksteineen, jonka meidän oli uudella koneellamme kopioitava. Tämän jälkeen paperi täytyi allekirjoitta ja lisätä vastaavaksi määrätyn henkilön nimi. Tämä tärkeä paperi lähetettiin tämän jälkeen Sisäministeriöön. vasta tämän kaiken jälkeen kirjoituskonetta voi ruveta käyttämään. Sanohan sananlaskukin, että kirjoitettu teksti on vaarallisempi, kuin miekka!

    Mitä tulee miekkoihin, niin nekin olivat luokiteltuja kuuluviksi vaarallisiin välineisiin. Ei niinkään miekat, kuin tuliaseet. Niiden joukossa Historian museon näyttelyesineet. Siitä huolimatta, että ne oli jo aikoja sitten muutettu käyttökelvottomiksi, sinetöitiin asevarastot enne valtionpyhiä, jolloin isot toverit seisoivat kasvotusten tavallisen kansan kanssa. Ilmeisesti aiheutti pelkkä ajatus heitä keskiaikaisesta arkebuusista tai musketista tähtäävistä terroristeista kommunisteissa suunnatonta pelkoa.

   Kuitenkaan ei jäänyt ajatus ulkoisesta vihollisesta taka-alalle. Sitä enemmän, että kyseinen olio ei nuku koskaan, kuten ihmisiä jatkuvasti varoitettiin. Sotilaallinen valmius oli kaikille neuvostoihmisille ensisijainen. Ainakin korkealla taholla luultiin niin!

     Eräs varsin erityinen ilmiö oli niin sanottu väestönsuojelu. Sellainen yleistasavaltalainen laitos, joka puolestaan kuului Moskovan alaisuuteen, kokosi yhteen kaikkien laitosten järjestöt. Niitä valmennettiin taistelemaan "kapitalistista vaaraa" vastaan ja varustettiin kaikella tarpeellisella tavaralla. Sellainen järjestö toimi myös tehtaalla, jossa minä siihen aikaan työskentelin. Hyvin aktiivinen työkaverini värväsi minutkin sinne radistiksi. Suostuin pahaa aavistamatta, koska en tiennyt, mitä siihen liittyy. Siitä lähtien minun oli osallistuttava kaikenlaisiin luentoihiin ja valmennuksiin. Istuessani eräässä kokouksessa ja kuunnellessani täysin typerää luentoa, en pystynyt pitämään suutani suljettuna, vaan ilmaisin, mitä mieltä olen koko siitä komediasta. Tuloksena oli kuukauden palkkion menettäminen, vaikka hyvästä työstä oli palkkio tarkoitettu maksettavaksi.
     Mikä sitten oli tämä väestönsuojelu? Ensinnäkin oli olemassa tasavallan päämaja, jossa työskentelivät tärkeännäköiset ja varmasti myös korkeapalkkaiset univormupukuiset asiamiehet. Eikä niitä ollut vähän. Niiden lisäksi joka laitoksessa oli oma, paikallinen väestönsuojeluyhdistys, jonka johtajana toimi joku itseään hyvin esille tuova entinen sotilaallinen henkilö. Isommissa laitoksissa oli myös oma pommisuoja siihen kuuluvine tykötarpeineen. Tarkastuksen yhteydessä ilmeni valitettavan usein, että viimeisen sodan päätyttyä uudelleen käyttöön otetuista kaasunaamareista puuttui usein hiilisuodatin, jonka kekseliäät miehet olivat pistäneet taskuunsa pontikan suodattamiseksi. Oli muutenkin epävarma, olisivatko nämä aikansa eläneet apuvälineet pelastaneet kenenkään henkeä. En käynyt koskaan muissa pommisuojissa, mutta meidän kellarimme, joka toimi pommisuojana, olisi ehkä parhaassa tapauksessa kestänyt vain käsikranaatin räjähdyksen. Radiolähettiminä meillä olivat sodanaikaiset lyijynraskaat kannettavat kapineet, jotka toimivat hyvin, mutta joita oli hyvin raskasta raahata mukana.

    

 Radiolähetin vuosimallia 1947

     Miten tärkeitä nämä edesottamukset pomojen mielestä olivat, osoittaa se seikka, että heti alussa meidät lähetettiin kahdeksi viikoksi radistien kursseille, jotka pidettiin työaikana ja josta meille maksettiin täysi palkka. Puolen kuukauden lomaa ei vastustanut kukaan. Ihmisiä oli monesta eri laitoksesta. Koko kurssi tapahtui tietenkin venäjäksi. Jopa niidenkin ihmisten, joiden venäjäntaito oli varsin heikko, oli istuttava tuntikausia kuuntelemassa heille täysin käsittämätöntä höpinää.

      Isommat harjoitukset tapahtuivat pari kerta vuodessa sekä sisätiloissa, että ulkona. Tavallisesti niissä tarkasteltiin miehistön varustukset ja valmiutta "taistella kapitalistista vihollista" vastaan. Sovittuna hetkenä soitettiin myös hyvin kovaäänistä hälytysmerkkiä, jonka kuultuaan kaikkien työläisten oli lopetettava työ ja kokoonnuttava pommisuojaan. Valitettavasti kukaan työläisistä ei kiinnittänyt pienintäkään huomiota koko siihen spektaakkeliin, mikä tietenkin tuotti miinuksia paikallisen osaston pomon tilille. Mutta koska hänellä ei ollut minkälaista valtaa työläisiin, niin siihen asia jäikin. Eikä sitäpaitsi yksikään tehtaan osastonjohtaja olisi ollut tyytyväinen, jos hänen johtamassaan osastossa työt olisivat yhtäkkiä päättyneet.  Ulkona tapahtuvat harjoitukset pidettiin jossakin maastossa, jossa miesten oli kuljettava "saastuneen" alueen halki, avustettava loukkaantuneita, sekä pidettävä radioyhteyttä päämajaan. Testattiin myös osaston valmiutta odottamattoman ydinräjähdyksen varalta (aivan, kuin olisi olemassa odotettu ydinräjähdys). Tulokset olivat usein vallan surkeita ja kyseenalaista on, miten paljon testaajat itsekään aiheesta tiesivät. Yksi on kuitenkin varmaa - tositilanteessa yksikään niistä toimenpiteistä ei olisi auttanut ketään selviytymään hengissä.

     Kerran meidän oli erään isomman harjoituksen yhteydessä käynnistettävä sähköä tuottava generaattori pommisuojassa. Puolen tunnin yrityksen jälkeen pommisuoja oli täynnä sinistä savua, mutta tämä "venäläinen ihme" ei siltikään suostunut käynnistymään. Ydinpommia väestön tappamiseen ei olisi siinä tapauksessa edes tarvittukaan. Generaattori olisi riittänyt siihen tarkoitukseen hyvin. Koko tämä hyvin tärkeänä pidetty operaatio jäi pelkästään sirkuksen tasolle. Miehet, joita koko tämä homma ei kiinnostanut tippakaan, nauroivat yhteen ääneen kaikille niille kommelluksille. Pomon, joka arkielämässä oli vain tavallinen varastontyöntekijä, verenpaine saattoi kohota äärilukemiin.

 Urheat väestönsuojeilijat vihollisen ydinpommia etsimässä



1   2   3   4   5   6 ... 8   9  10

Seuraava sivu